Hän puhui niin ihailuttavan alakuloisella ja surunsekaisella äänellä, että se helähti kuin raukean kaipauksellinen soitto.
Hän jatkoi:
— Hän oli tullut markkinoilta silloin ja minä muistan kuin unen näköä, miten hän piti minua polvellaan ja antoi jotakin makeaa. Kuuluivat olleen rusinoita. Olin ollut kaksivuotias hänen kuollessaan.
— Olette häntä kaiketi paljon kaivannut.
— Mitenkä minä häntä, kun en hänestä muistakaan sen enempää. Äitiä kaipaan sitä enemmän, hänhän se kertoi isästäkin mitä hänestä tiedän.
— Vieläkö kovastikin surette äitiänne nyt kahden vuoden perästä?
— Vieläkin minä… usein täytyy itkeänikin.
Ja silloin hän hymyili. Eikä hänen hymyilynsä nyt näyttänyt väkinäiseltä, vaikka se olikin niin surunsekaista.
— Ei moni niin useita vuosia rupeisi suremaan, arvelin.
— Mutta hän olikin niin hyvä. Mitään ei hän hennonnut kieltää, jota vaan oikein halusin. Jos ei hän olisi silloin elänyt, en olisi päässyt kansakouluunkaan siksikään yhdeksi ainoaksi kevät-talveksi, jonka siellä sain olla.