Vähän arastellen vihdoinkin kysäsin:
— Minkätähden te olette noin alakuloisen ja surullisen näköinen? Onko ehkä äskettäin kuollut sukulaisia?
— Onhan niitä, vastasi hän aina surulle soinnahtavalla äänellään.
— Vanhemmista ehkä toinen?
— Äiti.
— Vastako hän on kuollut?
— Onhan siitä jo kaksi vuotta, mutta ainahan se säilyy sekin mielessä.
— Isä on tainnut kuolla aikasemmin?
— Johan se… En minä hänestä muista kuin yhden illan.
— Vai yhden illan vaan!