Esa ajatteli siinä piloillaan, että olisiko hänen syynsä, jos kohta saisivat moittia herrastelemisesta, kun ensin sillä tavalla hemmoittelevat.
Tulonsa jälkeisenä aamuna kun hän oli kuullut, että pariltakin lehmältä olivat peräimet rikki ja kun hän oli silloin hakenut vitsaksia ruveten niitä karsimaan ja vääntämään, koska rengeilläkin näkyi olevan semmoista touhakkata reenkaplaittensa teossa, oli isäukko silloin niin hyväntuulisen näköisenä katsellut hänen touhujaan verkonkudelmansa äärestä pöydän takaa. Mutta sitten päivän valjetessa, ruokalevolta noustua, kun hän oli mennyt isäukolle arvelemaan, etteiköhän se varsa jaksaisi olla toisten hevosten kanssa mudanvedossa niinä parina päivänä, jotka tästä enää jouluun olivatkin, silloin oli isä hänelle tuumitellut hyvitellen kuin pienelle lapselle:
— Noo, olehan nyt vähän kuin vieraan tavoin, kun tuota niin vähäsen aikaa joudat olemaankin. Kyllähän nämä työt näyttävät tässä vähitellen eteenpäin niehautuvau, jos vähän lepäiletkin.
Kylläpähän hän nyt olisi kotona viitsinyt ruveta sillä lailla herrastelemaan — varsinkin kun opistossakin oli alkanut ruveta tuntumaan niin pakottavalta alituinen istuminen!
Ja kun hän ei ollut helpottanut, oli isä lopulta sanonut:
— Jos niin kovin mielesi tekee, niin laita tuolta aitasta jyväkuorma rekeen ja vie myllyyn sillä varsallasi.
Myllyllä olivat kaikki häneen katsoneet kuin johonkin ulkomaalaiseen — tahi kuin hän ei olisi enää ollut tavallinen ihminenkään. Vauhkolan vanha isäntä oli katsonut niin alta kulmainsa, tullessaan vastaan Myllylän riihen perässä ja ivallisen näköisenä myhähdellyt. Lieneekö muistellut syksyllistä, kun olivat menneet hänen päivittelemisensä hukkaan ja hän oli vaan mennyt kansanopistoon. Myllärin emäntä oli niin lepposasti kutsunut kammariin ja kahvia keittäessään ja sitten juodessa puhua purpattanut tyttärensä kirjeistä ja hyvästä edistymisestä karjakkokoulussa. Mitähän lienee oikein meinannut sillä niin paljolla tyttärestään puhumisella… Ensi syksynäkö kuului pääsevän pois koulusta. Olihan se hyväsydäminen tyttö, kasvukumppani ja leikkitoveri…
Esan täytyi hymähtää yksikseen, kun huomasi, mille tielle olivat ajatukset joutuneet.
Mylläri se oli vasta mukavaksi heittäytynyt. Aivan oli käähyytellyt kättään jauhoisen lakkinsa reunukseen hyvää päivää sanoessaan. Esalta oli silloin päässyt ilmeinen nauru ja molemmat olivat olleet vähän hämillään kättä pistäessään. Mutta kankeus oli haihtunut ja Esasta oli tuntunut, että he olivat paremmat ystävykset kuin ennen sitten yhdestätuumin säkkejä myllyyn kantaessaan.
Tuota hevosta, kun taas hypähti juoksuun! Heti se asettui kävelemään, kun Esa kielsi, mutta saihan kuitenkin ajatukset eksytetyksi entiseltä tolaltaan.