Esa katseli ympärilleen. Miten ihmeellisen värikkäänä säteili hanki ja miten pyhäisen pehmosina heilahtelivat lumipallot petäjäin lehvillä! Koko tienoo tuntui niin juhlallisen henkevältä. Todellakin tuntui luminen ja jäinen metsä melkein elävän ja huokuvan. Esasta tuntui aivan ihmeeltä, että hän oli ennen voinut kulkea kuin kuuroin korvin ja sokein silmin tätäkin tietä tämän kaiken kauneuden keskellä.
Siinä kulki tie juuri poikki mäkijonon, joka oli seutukunnalla kaikista korkein. Mäen päällä, solakan petäjikön juurella, oli semmoinen soikea loivalaitainen notkelma, jommoisia näkee useinkin hiekkaisilla ja somerikkoharjanteilla. Esan mieleen välähti aivan sydäntä hiipaseva havainto, kun hän huomasi laakson. Kyllä kaiketi se oli tämäkin harjanne syntynyt silloin jääkaudella, josta johtaja maantietotunnilla kertoi. Tuolla kahden puolen ovat olleet suuret jäävuoret, tuollakin jossa ovat nyt heidän suuret perkkiöniittynsä ja tuolla jossa saarikas järvi jään alla ähöttää, mutta tällä kohdalla on voimakasvesinen virta jäiden välissä juosta hulistanut ja tuossa on ollut jääsaari tuon mäenpäällisen kuoppuran kohdalla. Sitten ovat jäät alkaneet sulaa virran molemmin puolin ja lähteneet mereenpäin viettävää maata tuonne Hukkalan kylää kohden mennä rymyämään. Silloin on vesi saanut levitä vapaasti tästä vanhasta väylästään ja jättänyt kuljettamansa hiekan ja somerikon tähän tämmöiseksi mäeksi. Mutta tuossa kun on ollut se jääsaari, niin siihen ei ole päässyt hiekkaa niin paljoa ja siksi siihen on tullut tuommoinen laakson loivanne harjanteen korkeimmalle kohdalle.
Esa koetti kuvitella mielessään, että miltähän seutu olisi silloin mahtanut näyttää, jos olisi ollut sitä katsomassa jääpaljouden pakenemaan lähtiessä. On siinä vainen mahtanut olla rytinätä ja solinata ja hulinata! Nyt vasta tunsi Esa saavansa oikein elävän käsityksen silloisista johtajan selityksistä. Samalla tuntui oikein peloittavalta, kun ajatteli että tämäkin mäki olisi kätkenyt nuo suuremmoiset muistonsa ehkä kuuksi päiväksi, jos ei olisi ollut kansanopistossa. Ja siinä kiertyi mieleen sekin johtajan puhe, jossa hän oli verrannut nuoruutta tulvivaan kevääseen, jolloin lampi ruhtoo jäitä pinnaltaan, saattaakseen sitten vapaana aallota tai kesäisinä iltoina tyynenä päilyä rannan kukkasia kuvastaen.
Esan mietiskellessä oli varsa kulkea keikutellut harjanteen päällisen tasangon ylitse, ja myöttävän maan lähetessä hypätä keksahti Esa jauhosäkkien päälle istumaan. Mäen sen puolinen rinne oli aukeaa ahoa ja siitä rinteen niskoilta oli niin laaja ja mahtava näköala, että Esan täytyi oikein hevosensa seisauttaa saadakseen rauhassa silmäillä. Siitä heidän matalavesakoisen hakamaansa ylitse näkyi lahden takaa suuren suurehko liuta taloloita seisten mikä milläkin mäen kenkämällä, näkyi lumivalkoisia peltoja rinteitten vieruilla, sikin sokin risteileviä aitoja peltojen rajoilla ja äärillä, talojen takana taasen lumisia ahoja ja tuolla toisaalla vihreän ja vaalean kirjava petäjikkö. Edempätä näkyi monenmuotoisten, ilman sinertämäin kukkulakihermäin vuorovaihtelua, udun verhossa uinailevia sinisaloja ja sieltä täältä voimakkaan vaalea, pullea savukasvannainen.
Esa ei tiennyt mikä niistä noista enimmin miellytti, eikä niistä tainnut miellyttää erikseen mikään, sillä kaikkiallahan niitä semmoisia oli nähtävissä. Mutta se oli tuo puhtosen mahtava kokonaisuus, joka mielen aivan huikasi ja hurmasi. Taas välähtivät Esan mieleen tiedot, joita hänellä oli isänmaan historiasta. Mikä niitä lienee ruvennutkin sinne palauttelemaan. Esa kuvitteli mielessään, että miltähän mahtaisi tuntua, jos tuolta sinisalolta olisi nyt juuri sota tulossa ja nuo pauhkean pulleat savupatsaat olisivatkin "soan savuja, noita vainovalkehia". Ja Esan rinnassa tuntui niin hyvältä, kun ei toki tarvinnut semmoista peljätä.
Sieltä sodan muistojen kautta kiertivät Esan ajatukset peruslakeihimmekin, joitten sisältöä myös oli kansanopistossa isänmaan historian yhteydessä selitetty. Tuntui kuin hän olisi voinut paljon huolettomammin juuri siihen jauhosäkkiensä päälle heittäytyä niitten turvissa. Tuntuipa melkein kuin niistä laeista olisi liikkunut jotakin tuoksun tapaista talvista pakkasilmaa lämmittämässä.
Noita kaikkia mietiskellessä ja tunnustellessa tunsi Esa itsensä paljon onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin tienoot ja koko elämä olisivat saaneet uutta sisällystä, kuin lumiset petäjät, talot tuolla ja savupatsaatkin olisivat osanneet kertoa menneitä ja nykyisiä asioita.
Mutta hepovarsa oli Esan mietiskellessä lähtenyt hiljalleen alamäkeen astuskelemaan. Reki alkoi puskea päälle eikä nuori liinaharja tahtonutkaan sitä vastustella, vaan läksi juoksemaan. Juoksu kiihtyikin pian huimaksi laukaksi huolimatta Esan pidättelemisestä. Reki hypähteli ja rysähteli lumen vähyyden vuoksi vielä korkealla olevissa kivissä ja Esa odotti joka hetki huiskahtavansa metsään säkkiensä keralla.
He pääsivät kuitenkin mäen alle onnellisesti molemmat. Ja Esa antoi saman vauhdin jatkoksi varsan mennä pihaan asti juoksun hölkällä.
Mutta kun Esa oli riisunut heponsa, laittanut sille apetta ja sitte meni kotoiseen lämpimään tupaan, tuntui hänestä elämä niin herttaiselta ja hyvältä. Ja hän oli niin iloisella tuulella, ettei tahtonut osata syödäkään.