Toivioretki.
Sydänmaan kylässä, syrjässä suurempain eläjäin tienoilta, jonne kulki kivikkotie kuusikon keskitse, siellä oli hän syntynyt, siellä kasvanut ja siellä aikojaan eleli.
Hän oli kylän rikkaimman talon ainoa poika, vaikkei se talo siltä niin suuremmoinen pohatta ollut. Olihan vaan omistaan elävä, velaton ja muiden mielivallasta riippumaton. Lahden rantaan laskeutuivat laakeata rinnettä kattaen talon vanhojen peltojen reunat. Ylimmäisessä reunassa oli kartano petäjikön peittämän kukkulan juurella. Toinen talo oli peltojen perillä, molempain talojen pellot vastatusten, ja toisen talon takana oli pari muutakin samallaista pienehköä taloa. Lahden takaisen keihkeän mäenkenkämän vieruilta näkyvät harmaat talot kuuluivat myöskin saman kylän kirjoihin.
Siellä olivat kyläläiset elelleet erillään muusta maailmasta, ahkerasti olivat työssään touhunneet, iltasilla kylpeneet ja tyytyväisiä olleet. Sunnuntaisin oli naapuriin pistäytynyt vakava vanhus, naapurin miesten kanssa juttelemaan ilmoista, viljojen kasvusta, kesannon kynnöstä, heinänteosta ja talvisista töistä. Nuoret olivat kesäisinä sunnuntaipäivinä parvehtineet sileällä kentällä kylän reunalla, karkeloineet siellä, lyöneet palloa, pistäytyneet metsässä nakilla, talvisin istuneet jonkun talon saunassa ja tuohtuneina paiskiloineet penkkiin kuvitettuja paperipalasia, ja veren suonissa kiehumaan ruvetessa olivat he laittaneet karkelokemut kylän äärimäiseen taloon.
Kauvan oli siellä sillä tavalla eletty, nuoret olivat vanhoilta tämmöiset tavat oppineet ja vanhat vakauduttuaan niistä nuorempia moittivat. Joskus oli sinne jotakin uuttakin kulkenut, ensin oli semmoista pilkattu ja ivattu ja sitten se oli omaksi otettu.
Mutta sitten alkoi kiertokoulu kulkea kylässä, jokaisena talvena kävi ja parisen viikkoa kerrallaan viipyi. Hän, kylän rikkaimman talon ainoa poika oli siellä myöskin parina kolmena talvena kulkenut, katkismusta, piplianhistoriaa ja virsikirjaa päähänsä päntännyt ja kiviselle taululle kirjaimia raaminut. Avaimet oli siellä annettu tiedon tenholinnan tanhuille pääsyä varten, hämärästi hän sen loistoa aavisti, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hänelle. Lukossa antoi hän oven olla ja kätki avaimet takkinsa taskuun.
Vaan kerran kirkolla käydessään sattui hän näkemään lainattavan kirjoja kirkonkylän lainakirjastosta. Kun kuuluivat maksavan ainoastaan viisitoista penniä vuodelta ja sitten kuului saavan vaihtaa vaikka kuinka tiheään, arveli hän, että sopiihan nuo talossa olemaan. Niin oli tullut pari kirjaa otetuksi, ruokalevon aikana rupesi niistä toista silmäilemään ja mukaansa se rupesi vetämään. Siinä kerrottiin niin kauniisti ja hauskasti köyhästä pojasta ja tytöstä, jotka tahtoivat saada itselleen "oman tuvan ja oman luvan", ettei mitenkään malttanut olla lukematta loppuun, että saisi tietää, tulivatko he tuvalliseksi. Illoin, ruokalevon aikoina ja sunnuntaisin saivat ajatukset siivittää kirjan sisällön mukana, ettei joutanut kuin hädintuskin pistäytymään naapurissa, eikä laisinkaan ottamaan osaa muiden nuorten kisoihin. Puolenkymmenen päivän perästä sai nähdä, että tyttö ja poika tulivat tuvalliseksi, kun lujalla tahdolla päämääräänsä kohden ponnistelivat.
Kun kirjat tulivat loppuun luetuiksi, oli hän kirkolla käydessään ottanut uusia aina uudestaan ja uudestaan. Niin hän alkoi matkustella mailla ja merillä, kotimaalla ja muualla, rakennella ajatuksissaan kuvia ja niihin kotoisia oloja vertailla. Alkoi tuntua kuin olisi elänyt unissaan ennen ja vähitellen valveille pääsyä kaivannut, nyt oli alkanut herätä ja tunsi valveille pääsystään iloa.
Hän alkoi muillekin nuorille löydöistään puhua, näytellä kirjojaan ja niiden sisältöä kertoa. Muutamat alkoivat kirjoihin mielistyä, etsivät ensin niitä paikkoja, joista Ellu oli kertonut ja vähitellen viekoittuivat muitakin sivuja silmäilemään. Vaikka toiset olivat kirjoja joutaviksi väittäneet ja olleet tyytymättömiä siihen, että he niiden ääressä tuhersivat, olivat nämä muutamat kuitenkin yhä Ellun, kylän rikkaimman talon ainoan pojan, lainaamia kirjoja lukeakseen kulettaneet ja sitten itsekin lainaamaan lähteneet. Ja niin oli heitä siellä karttunut melkein kymmenkuntainen joukko, joukko nuorukaisia, jotka eivät joutaneet käymään öisin tyttöjä katsomassa niin tiheään kuin muut, eivätkä sunnuntaisin kaikkiin nuorten kisoihin.
Viime syksynä panivat he säästörahojaan kokoon ja tilasivat tienoon sanomalehden. Talosta taloon saivat lehdet kierrellä ja vasta viikkojen perästä viimeisille luettaviksi tulivat, mutta silloin ne olivatkin luetut niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin riekaleita jälelle. Ne muuttuivat pian nekin aivan jokapäiväiseksi leiväksi, niitä täytyi silmäillä aina palanpaineeksi puolisen perästä, useimmiten semmoisia parhaimpia paloja, jotka jo oli lukenut ja tiesi lukemista ansaitsevan. Alkoi jo ruveta tuntumaan pitkältä odottaessa, milloin kirkolla kävijät ne kauppamiehestä tullessaan kulettivat, ja vähitellen tuli tavaksi kokoontua sunnuntaisin puolisen perästä rikkaimman talon tupaan, johon sanomalehdet ensiksi tulivat.