Vähitellen alkoi lehdissä olla yhä tiheämpään uutisia uudesta laitoksesta, josta kylän nuoret ensimäisiä kertoja kuulivat. Ja vihdoin niissä oli pitkä, juhlallinen kirjoitus, jossa kerrottiin mitenkä naapuripitäjäässä on avattu kansanopisto. Silloin sykähti niin somasti rinnassa ja mielen täytti epäselvä kaipaus.
Ellun mieleen laitos lähtemättömäksi hautautui. Sinne ne aina ajatukset siivittivät ja mielikuvitus koetti opistoa nähtäväksi muodostella. Kuvastui mieleen Kotoisen kylän kiertokoulu ja kirkonkylän kansakoulukartano, joka kirkon jälkeen komeinna korkealla kummulla seisoi. Niistä sulautui sekoitettu kuva, joka muistellessa yhä kaunistui ja kirkastui.
Sitten sinne kaukaiseen salokylään kulkeutui pienonen kirja, jossa opiston oloista kerrottiin.
Ellun opistokuvaan puhalsi se elävän hengen ja niin se tuli hänelle kaukana kuvastavaksi toivojen keskustähdeksi.
Muutkin nuoret, jotka Ellun puolueeseen kuuluivat, lukivat kirjan ja olivat jo ennen sanomalehdistä uutiset lukeneet. Opistosta alettiin yhteen tultua keskustella siellä salomaan kaukaisessa kylässä, ja se painautui unhottumattomasti muistoon tuolle melkein kymmenkuntaiselle nuorisojoukolle.
Tultua pitkän talven, jolloin jokapäiväisissä oloissa ei niin tulista kiirettä ollut, heräsi Ellun mielessä ajatus, että kun olisi lähteä käymään siellä opistolla. Viikkokausia sitä asiata sitten joukolla tuumittiin ja pohdittiin, uhkauksia tehtiin, arkailtiin ja epäiltiin, ja vihdoin saatiin määrätyksi päivä, jolloin lähdetään.
Ja kerran kevättalvella, kun useimmissa taloissa oli mudanveto lopetettu ja kaikki, jotka edelleen elää aikoivat, olivat pitkät pinot kesähalkoja liitereihinsä vedättäneet, silloin muutamana sunnuntai-aamuna kohosi nuorukaisia suksilleen melkein kymmenkuntainen joukko, ja kylän rikkaimpaan taloon he saapuivat. Siinä he pihalla suksiaan sujuttivat, odottelivat toisiaan ja suksien varvasremmejä kuntoon laittelivat. Potkasivat sitten pitempään ja sauvoillaan survasivat, kansanopistoa kohden alkoivat liukua sukset ja lumi pelmusi valkoisena vitinä joukon ympärillä.
Kuusikkojen läpi he kulkivat, saloja samosivat ja vuorien rinteitä liukuivat. Heikompia alkoi väsyttää, mutta jälestä hekin tulivat vahvempain halkaisemaa latua. Ja kun kovin paljon alkoivat jälelle jäädä, niin vahvemmat odottivat. Talossa kävivät he laukuistaan palasta haukkaamassa, mutta eivät malttaneet levolle heittäytyä. Jännerten jousia jännittäen he vaan yhä eteenpäin kiitivät.
Vihdoin alkoi hämärtää ilta. Mutta illan hämärtyessä pilkisti heidän silmiinsä kirkas valo opistotalon ikkunarivistä sinne jään reunalle, jonne he hangen kattaman katajikon halki myötämäkeä suksillaan sujauttivat. Ellu, joka edellä laski, seisottu! jäälle, viittasi valonvälkettä kohden ja huusi tovereillensa:
— Tuolla se nyt on!