Sydämet sykkivät arkuudesta ja ilosta, kun he jään poikki ponnisteltuaan opistotaloon saapuivat ja sydämet sykinnässään kiihtyivät, kun he hiljaa kuiskien astuivat opiston eteiseen. Avoimen oven kautta loisti vastaan valoisa sali, jossa nuorisojoukko rattoisasti piirissä istuen sunnuntai-iltaansa vietti.

Vieraiden tulon huomattuaan astui salista johtaja eteiseen. Hän tervehti heitä niin yksinkertaisesti ja koristelematta kuin olisi ollut oikea talonpoika ja kyseli, mistä olivat ja minne menivät. Vieraita ensin vähän ujostutti, mutta johtajan koristelematon käytös pian ujouden haihdutti. Peräkkäin vetäytyivät he sisään ja istuutuivat rinnakkain penkille pitkin oviseinämää.

Mutta johtaja astui iloisena huoneen perälle. Hän silmäsi vieraita, silmäsi oppilaitaan ja vieraita taas. Ja sitten hän lausui:

— Niin, tässähän on meillä vieraita, kuten näkyy. Ovat harvinaisia vieraita, mutta sitä enemmän tervetulleita. He ovat salon sisästä, kaukaisesta kylästä. Ovat kuulleet työstämme kerrottavan ja tulleet katsomaan. Emme ole osannet teitä odottaa, mutta sitä parempi on ilomme. Olkaa tervetulleet, tervetulleet joukkoomme, tovereiksemme!

Enempää ei hän sanonut, mutta sen hän sanoi niin sydämenhartaudella, että se tempasi mukaansa kotijoukot ja vieraat. Sitten meni hän istumapaikkansa luo, oppilasjoukkonsa sekaan. Mutta hän ei istunut, silmäili vaan ympärilleen hymyillen ja vihdoin virkkoi:

— Emmekö muista enää tervehdyslauluammekaan?

Seisomaan sinkosi nuorisojoukko. Värähteli salin valoisa ilma ja seinät tuntuivat tahtovan hajota reippaan ja intoa uhkuvan laulun kaikua rajoittamasta.

Terve ystävä sä tänne seuranamme, terve joukkohon nyt nuorien! Edistys, valistus, siinä ohjelmamme sekä rakkaus pohjana sen.

Palvellaksemme Suomea, kansaa sen,
ja sen toiveitakin ilolla,
oomme yhtyneet liittohon nuoruuden —
lippu liehukoon korkealla.

Iloisa puna kohosi nuorten laulajain poskille. Vieraat seisoivat kauvan äänettä ja värähtämättä. Mutta sitten tahtoi Ellu puhua. Kauvan hänen huulensa ensin sanoja tapailivat, kuului sitten sanatonta ääntäkin, kunnes se vihdoin puhkesi katkonaisiksi sanoiksi.