— Hyvät… rakkaat… hyvät ihmiset! Tänne me tulimme… emme tienneet… emme osanneet uneksiakaan… Minä kiittäisin, mut… minä… kiitoksia meidän kaikkien edestä!
Puhuja seisoi vielä hetkisen paikallaan ikäänkuin lisäsanoja odottaen, mutta kun niitä ei ruvennut kuulumaan, painautui hän verkkaan istualleen, kaivoi taskustaan äitinsä laskoksille laittaman nenäliinan ja pyyhiskeli poskiaan, joille oli valunut silmistä jotakin kosteata. Ja pyyhkiessään hän hymyili puheelleen. Hän katui, että oli ruvennut yrittämäänkään puhumista.
Mutta hetki oli ylevä juhlahetki, lämmin sydänten juhla. Jokainen huoneessa olija hengitti tavallista voimakkaammin ja jokaisen silmät kirkkaasta kosteudesta loistivat.
Vieraat olivat muuttuneet aivan kotijoukoksi. Heidän täytyi olla mukana laulamassa ja leikkimässä, vaikkakin heitä tahtoi ujostuttaa, ja vaikka heistä tuntui, etteivät he ole kunnon ihmisiäkään, kun eivät osaa noita lauluja, joita opistolaiset.
Aamulla olivat he tuntia ennen opistotyön alkamista luentosalissa istumassa. Johtajalla olisi ollut vielä työtä historialuentonsa valmistamisessa, mutta hän tuli vieraitten luo, kyselemään heidän kotikylänsä kuulumisia ja kertomaan opiston oloista.
Koko päivän he istuivat hievahtamatta opiston perimmäisellä penkillä, oppilasjoukon takana, seurasivat tarkasti työntekoa ja kuuntelivat luentoja. Iltapäivällä otettiin keskustelua, siirrettiin keskustelutunti siksi illaksi, että vieraat saisivat olla siinäkin mukana.
Tasa-arvoisuudesta keskusteltiin. Lämmintä vastakaikua herättivät vieraitten sydämissä nuo innokkaat lausunnot, että kaikki olemme yhdenarvoisia, kun vaan vilpittömästi voimaimme mukaan tehtävämme täytämme, olipa sitten ulkonainen asemamme rengin, päiväläisen eli kaikkein korkeimpain. Johtaja sanoi, että silloin olemme tasa-arvoisia kuin luontoa tarkastaen ja kirjoista tai muuten tietoja ammentaen opimme tuntemaan oman arvomme. Jokainen on asemassaan yhtä tärkeä kuten hammas myllyn rattaassa, siksi ei meillä kenelläkään ole oikeutta toista halveksua eikä mitään syytä toisen edessä matalana madella. Oppikaamme tietämään tehtävämme ihmisenä, kansan ja ihmiskunnan jäsenenä, kasvakaamme henkisesti niin korkealle kuin voimme! Asettakaamme itsellemme jalo päämäärä, ei ainoastaan omaa onneamme varten, vaan niin, että oman onnemme ehdot ovat sopusoinnussa kaikkien niiden onnen kanssa, joiden keskellä elämme! Kun tämän opimme, silloin meillä on voimaa toteuttaa omat vaatimuksemme itseemme ja muihin nähden ja silloin me osaamme heikonkin tunnustaa yhtä arvokkaaksi kuin itse olemme. Ja heikolle on meidän etupäässä koetettava saada heräämään oikea tunto ihmisarvostaan, siinä on hänellä paras kohoamisen voima. Pyrkikäämme henkiseen tasa-arvoisuuteen, oppikaamme rakastamaan lähimmäisiämme, joista jokainen on ihminen yhtähyvin kuin meistä kuka hyvänsä, ja oppikaamme, että kaikki mitä maapallolla on, on olemassa ainoastaan nykyisten eläjäin ja tulevain polvien yhteistä onnea varten. Siinä on korkein tasa-arvoisuus, mitä ihmiskunnan kehityksen nykyisellään ollen voimme käsittää, siinä on suurin onni, että voimme etsiä oman onnemme jokaisen onnellisuudesta.
Ellu hypähti innostuneena seisalleen. Hän ei osannut pyytää puheenvuoroa, vaan sanoi värähtelevällä äänellä, navakasti kuin mies:
— Tasa-arvoisia olemme Jumalan edessä kaikki! Eläköön tasa-arvoisuus!
Hän hujautti kädellään ja astui innoissaan eteiseen. Kun hän ei tietänyt, mitä varten oli liikkeelle lähtenyt, palasi hän takaisin ja painautui paikoilleen istumaan.