— Laiva.
— Minnekä?
— Sinne sen koulun avajaisiin.
Silmäni revähtivät auki ja ensityökseni rupesin katsomaan edelle, että vieläkö siellä on pysynyt hevonen seisallaan. Ei näkynyt enää koko hevosta, eikä asuntonani ollut reki, vaan sänky.
— Niinkö opiston avajaisiin!
Ja silloin se uni silmistä sirkosi — sirkosi kuin usva tullessa aamuisen tuulen. Tunnin aika oli vielä höyryvenheen lähtöön, mutta ei siinä ollut liikaa siinäkään.
Siellä se höyryvenhe jo ähkyi ja puhkui laiturin kyljessä. Lienee varmaankin ruvennut tukehduttamaan, kun olivat vatsa ja povukset kansaa täytenään sekä vielä täysi kannannainen harteilla.
Lähdettiin. Höyryvenhe velloi itsensä ympäri, osotti kokkansa salmensuuta kohden ja läksi sinne mustaa savua torvestaan puhkuen pahkuamaan. Vesi vuohkautui vaaleaksi venheen pyrstöllään potkiessa, laittautui laineiksi, ja laineet läksivät vierymään venheemme perästä. Uusia aaltoja kohota kumpuili toinen toisensa edelle ja jälkimmäiset vierymiseen väsyneinä paikoilleen painautuivat. Mutta suuremmiksi aalloiksi vesi vääntäytyi venheemme sivuilla, siirtäytyen syrjään mahtavan matkustajan tieltä. Pyöreäselkäisinä ne pyörivät perätysten ja vieryivät vieretysten rantaan päin, viskautuivat vimmoissaan rannikkoa vasten ja pirstouneina takaisin pauhahtivat.
Niin me aaltoja nostatimme ja aaltoja mursimme ja eteenpäin menimme, lahden halki salmensuulle ja sieltä aukealle ulapalle.
Kyllä kaiketi se oli oikeastaan samalaista kuin muulloinkin höyryvenheellä matkustaminen, mutta siinä tuntui olevan niin omituista toisellaisuutta. Minusta tuntui jotenkin samalta kuin silloin, jolloin isäni kanssa kuljin ensikertaa kirkkoon ja odotin uteliaana näkemistä komean kirkon, jota naapurini pienen Pentin olin kuullut ihastellen ihmettelevän.