Ja samaa minä luulin huomanneeni matkatovereissanikin, nimittäin niissä, jotka ympärilläni olivat, mutta joista ennestään en ketään tuntenut. Kaikki näyttivät he olevan niin totisella tuulella ja jos nauroivat, nauroivat niinkuin juhlissa nauretaan.
Matka ei ollut pitkä, mutta matkan määrän utelias odotus tuntui sitä aivan ijänikuiseksi venyttävän. Ja kuitenkin tunsin jotakin melkein pelon tapaista arkuutta, joka yhä kasvoi matkan määräämme lähetessäni. Tuntui melkein siltä kuin kansanopistoa ympäröisi lämpösempi ja pehmosempi ilmakehä, jota minä en oikein uskaltaisi lähetä ja joka minua puoleensa päin vetäisi ja samalla luotaan lykkeleisi, tekisi molempia sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi tuon tenhopiirin keskustaa jouduimme.
Semmoista pelon sekaista juhlatuulta, semmoista arkailevaa mielitekoa en ennen tietänyt tunteneeni muulloin kuin pahaisena poikasena ensikertaa lukukinkereillä käydessäni — ja siksi se nyt minun kaikki viettini valloitti. Hämärä juhlaharso näytti peittävän metsäiset rannat, joista tasaisimmilla paikoilla kuulti vasta sataneita syksyn ensimmäisiä lumihiveneitä. Ja höyryvenheen yksitoikkoinen jyskytyskin pehmeni yhä sulavammaksi ja soinnukkaammaksi.
Laskeuduin alas salonkiin, kun tuntui ruumiissani vilun väreitä suuren selän syksyisessä tuulessa. Sieltä alhaalta täytyi silloin tällöin vilkaista ulos, sitä tiheämpään, mitä pitemmältä matkustimme. Mutta pienestä ikkunasta katsoen oli maisemista kadonnut juhlatuulinen kokonaisuus. Sinne näki rannoilta ainoastaan palasen siitä mitä kohdalle sattui, alastomasta lahdesta tai niemen kaistaleesta, lumen rippeitä rantaäyräällä tai ehkä harmaaseinäisen talon peltojensa keskellä.
Höyrykone jyskytti ja sydämeni jyskytti… taisi toki höyrykone jyskyttää kovemmin.
Mutta muuten melkein äänetönnä me matkaa jatkoimme, joskus vain joku virkkoi vähän kärsimättömän näköisenä kumppanilleen, että "eiköhän sitä jo kohta aljettane olla perillä" ja sitten taas painautui koettamaan odottaa.
Vihdoinkin joku ikkunasta katsonut virkahti:
— Nytpäs se jo sittenkin näkyy.
— Niin sekö opisto jo?
— Niin. Se on tuo tuolla koivujen keskellä.