Menin muiden mukana ikkunasta tirkistämään. Ja sieltä se näkyi koivujen välistä. Lumen hiveneitä oli levittynyt liinaksi katolle.
Laivamme laulahti viestiksi rannalla oleville. Kohta alkoi sen runko vavista potkurin takaperin pyöriessä, ja köysi viskattiin.
Lappauduimme laiturille ja tienoota silmäsimme. Toinen puoli taivasta oli jo poudassa, vaikka se oli ollut kokonaan pilvessä aamummalla. Pilven reunan alta pilkahti juuri parhaiksi ruskoisenpunainen päivä maan ohutta lumipeitettä kirkastamaan.
— Mihinkä tästä mennään?
— Eikö tuota vaan mentäne suoraan sinne opistolle.
Lähdimme siitä peräsukaa pistättämään laivassa tulleet ja laivaa vastaanottamassa olleet, tuttavukset vähän keskenään ryhmittyen ja tuttavattomat yksitellen. Kävelimme ensin kuistia myöten rannasta ylös ja mäen päältä pellon poikki opistotaloon.
Aivan kummalliseksi kävi siinä yksin astuessani mieleni arkuus. Enkä minä tahtonut mitenkään uskaltaa astua ovestakaan sisälle, ennenkuin muut menijät mukanaan työnsivät.
Mutta ovella oli vastassa herttainen ja ystävällinen mies, jonka kaikkia liikkeitä näytti johtavan lämpimän ystävyyden tenho ja silmissä loisti vastustamattomasti puoleensa vetävä iloisuus. Keltään kysymättä, melkein itsekään ajattelematta oli minulla mielessä tunne, että "tuo se nyt on se johtaja", ja pettymykseni olisi varmaankin tuntunut sietämättömältä, jos asia olisi sattunut olemaan toisin.
Siellä sisällä oli ja sinne tuli yhä joukkoa kosolta, enimmäkseen nuorta väkeä, joiden kaikkien kasvot kuvastivat kuin ennen tehtyä sopimusta noudattaen aivan samallaista arkuuden, ilon ja toivon sekasotkua, jommoista itsekin tunsin.
Vanhemmalla väellä ei tietysti ollut mitään syytä näin hupsusti hätäillä — niillä, jotka olivat tulleet omiaan kyyditsemään, eikä niilläkään, jotka muuten ystävinä tai epäluuloisina tarkastelijoina tulivat tämän uuden laitoksen avajaisia katsomaan. Mutta nuoret menivät sen ystävällisen miehen luo, jonka kasvot näyttivät niin paljojen ponnistusten uurtamilta, ja ilmoittivat tulonsa. Ja kun se ystävällinen mies toivotti meille tervetuloa, tuntuivat hänen sanansa niin sydämestä tulleilta ja siksi ne niin tyynnyttävästi sydämeen sattuivat. Aloimme olla kuin kotonamme, sillä arkuus alkoi sulautua pehmosen puhtaaksi juhlatunnelmaksi, joka tuntui olevan yhdistys vienosta hartaudesta ja raittiista ilosta.