Kun sitten toimitus aljettiin ja veisattiin virsikirjan virttä, tuntui siinäkin olevan ponnistavaa voimaa, voimakasta hartautta enemmän kuin milloinkaan muulloin. Ja pitäjään vanhan rovastin rukous lämmitti mielen ja vei väkistenkin mukanaan rinnastani huokauksen korkeutta kohden, sinne, jonne en aikoihin ollut uskaltanut huoata muka miehuuteni mainetta peljäten.
Mutta tuossahan nousee johtaja puhumaan. Hän tietää, että joukossa on monta, jotka ovat tulleet tänne mielessään epäilevää arvelua, ja hän tietää että siinä on myöskin ystäviä, jotka toivovat täältä valonhalua kansansa nuorisolle, tulevaisuuden polvelle, eivätkä tahdo ihmistyön heikkouksista opistoa vastaan syitä etsiä. Hän on tahtonut kuulijainsa erilaisuuden unhottaa, mutta kuitenkin on se hänen puheensa sisältöön jotakin vaikuttanut, kun hän totisesti hymyillen selittää työnsä tarkoitusta.
— Arvoisat kansalaiset! näin hän lausuu ja kuin katsoen johonkin kauvas, miettii hetkisen. Kun tapaan jonkun savolaisen työtä alottamassa ja häneltä kysyn: "mikä siitä tulee?", vastaa hän tavalllisesti: "mikähän tullookin, — eihän tuota vielä tiijä sannoo". Tämmöinen välttelevä epämääräinen vastaus on minua aina aikatavalla harmittanut.
Nyt olen työtoverieni kera työtä alottamassa ja ikäväkseni huomaankin, että itse olen pakotettu käyttämään tuota harmillista vastausta. Täytyy oikein savolaisen tapaan kysyjälle vastatakseni, että "mikähän tullee, eihän tuota vielä tiedä sanoa". Mutta on tällä epämääräisellä vastauksella tällä kertaa kuitenkin puolustuksensakin. Aines ei tässä työssä ole puuta, ei kiveä, eikä savea, vaan nuorta väkeä, jolla on oma päänsä kuten omat jalkansakin, omat tapansa kuten omat taipumuksensakin.
Mutta jos tulos onkin näin epävarma, niin tarkoituksesta olemme kuitenkin selvillä. Ja varmasti toivomme työn jotakin hyvää tuottavan. Ilman sitä varmuutta emme olisi uskaltaneet ryhtyä näin suureen ja tärkeään työhön ja ilman varmaa toivoa ette tekään, arvoisat kansalaiset, olisi tämän opiston eduksi niin paljoa puuhanneet.
Mutta toiveet aina jonkun verran pettävät, pettävät siksi, että me tavallisesti ne kohotamme korkeammalle kuin todellisuus voi nousta. Silloin on voimaa ja luottamusta ammennettava työn tarpeellisuudesta, tärkeydestä.
Ja onko sitten tämä työ tarpeellinen, työ, joka tarkoittaa nuorison henkistä kehitystä? Onko se tärkeätä?
Olet kaiketi, kansalaiseni, usein katsellut kansaasi, tätä jonka kanssa yhteistä henkeä huovut. Olet nähnyt siinä paljon hyvää, olet iloinnut sen sitkeydestä, sen kärsivällisyydestä, sen edistyksestä. Mutta olet varmaankin nähnyt siinä paljon, josta et iloitse. Olet nähnyt paljon raakuutta, nähnyt paljon hellyyden puutetta, paljon epärehellisyyttä, paljon tyhjyyttä elämässä. Ja mielessäsi on liikkunut elävä tunne siitä, että jotakin olisi tehtävä — ja paljonkin — että kansa ja varsinkin sen nuoriso pääsisi tuosta tilasta.
Mutta mitä?
Kokemus ja sielutiede sanovat: opeta, jos tahdot täyttää tuon henkisen tyhjyyden, niin — opeta! Anna tietoja, rikastuta sielun tietovarastoa, siitä tyhjyys täyttyy. Tahdot enemmän hellyyttä, voimakkaampaa, jalompaa tunne-elämää. Opeta, anna tietoja sellaisia, joihin tunnetta liittyy ja jotka tunnetta herättävät. Tahdot hyvää tahtoa. Taaskin opeta. Anna yhä tietoja, jotka herättävät tai vastaisuudessa voivat herättää voimakkaita siveellisiä tunteita. Tunteita tahto tottelee. Ainoastaan voimakkaita hyviä tunteita herättämällä nuorisoomme voimme siitä perinpohjin poistaa pahuutta.