Ja jos todella tunnet kansaamme, olet tavannut sen nuorisossa — ja vanhoissakin — opinhalua, tiedonikävää, liikuttavaa kaukaisuuden kaihoa. Ajattelen, että paljas mainitseminen herättää mielessäsi muiston monesta sellaisesta tapauksesta. Minussa se herättää yhden, jonka kerron.
Pari vuotta takaperin tuli luokseni mies, joka pyrki kansanopistoon. Hakuaika oli jo umpeen kulunut, kaikki paikat täytetyt. En voinut siis luvata hänelle pääsyä. Lupasin kuitenkin kaukopuhelimella ilmoittaa hänen kotipitäjäänsä kirkonkylään, jos joku paikka sattuisi opistossa avonaiseksi.
Raskaalla mielellä läksi mies luotani. Hän pääsi kuitenkin opistoon ja kertoi sitten miten tukalan raskaalta ja pitkältä odotusaika oli tuntunut. Eräänäkin päivänä oli kuljeskellut metsällä, mutta ollut niin toivoton, ettei muistanut ensinkään riistan etsintää. Oma toivottomuus oli tehnyt metsänkin niin suruisen ja kaihoavan näköiseksi. Mutta kun tuli kotiinsa, oli siellä eräs naapurin ukko, joka kertoi: "Sinulle käskettiin sanomaan, että minne toivot, sinne pääset." "Minne sitten pääsen?" oli hän iloisesti kysäissyt. "Itsepähän parhaiten tietänet", vastasi ukko. "Pääsenköhän kansanopistoon?" "No, niin sitä vaan käskettiin sanomaan sieltä telehvoonikonttoorista, että minne toivot, sinne pääset."
Ja kansanopistostahan tuo sanoma oli. Hän oli mielestään saavuttanut kaikkein rakkaimman toiveensa. Keväällä pois lähtiessään ei hän paljoa puhunut — itki vaan, kyyneleet tukahduttivat hänen puheensa. Ajattelin hänen varmaankin olevan kiitollisen siitä, että kansanopisto on olemassa.
Mutta miksi kaukaa etsinkään todistuksia työmme tarpeellisuudelle. Todistaahan sitä jo osaltaan tämä lukuisa nuorisojoukko, joka tähänkin opistoon on nyt saapunut.
Ja toivon, rakkaat oppilaani — käännyn nyt teidän puoleenne — että puhdas tiedonhalu on teidät tänne johdattanut. Ainoastaan silloin voitte täällä saada omat toiveenne täytetyiksi, ainoastaan silloin täytätte tämän yleisön vaatimukset. Muistakaa, että tämä yleisö, joka ponnistuksillaan on meille tämän yhteisen työpaikan toimittanut, vaatii tosityötä vastapalkkioksi ja on samalla tarkastajamme kuin hyväntekijämmekin. Toivon että se hyväntahtoisesti arvostelee meitä, ei millään alentuvalla armeliaisuudella, mutta oikeuden mukaisesti, vanhurskaan kannalta. Raskaaksi taakaksi tiedän vastuunalaisuutemme tulevan, vaan jos yhdestätuumin panemme viidetkymmenet hartiamme sitä kantamaan, niin ei hätääkään.
Mutta taakan kantaminen, yleisön vaatimusten täyttäminen — sekö yksin tulisi täällä olostanne voitoksenne? Ei, palkaksi lupaan teille vapaan kehityksen ilon. Tahdon, että minua käsitettäisiin ihan sanani mukaan. Kun puhun vapaasta kehityksestä, niin käytän tarkoituksella sanaa vapaa. En uhratakseni vapausaatteelle, vaan sentähden että uskon ja olen kokenut, että vapaa kehitys se saa parhaiten nuorisossa kaikki voimat esille, ja me tahdomme todella saada nuorissa kaikki hyvät voimat hereille.
Vapaudella ei täällä ymmärretä vallattomuutta eikä mielivaltaisuutta vaan vapaata alistumista siveellisyyden lakien alle. Muita ohjeita ei ole, sanotaan vaan: tee ainoastaan sitä, josta voit vastata Jumalan, ihmisten ja omantuntosi edessä. Se on vaikea ja velvollisuuksia, painavia velvollisuuksia lisäävä ohjelma ja joskus erehdykseenkin vievä. Mutta kehittävä se on. Ja kehittymään olemme tänne kokoontuneet, emmekä ainoastaan kesyttymään.
Tähän kehitystyöhön sanon teidät, rakkaat oppilaat, sydämmellisesti tervetulleiksi samalla kuin kiitän sitä yleisöä, joka on toimittanut meille tällaisen työtilaisuuden. Suljen lopuksi vakavan työmme Jumalan haltuun. Uskon, että hän tahtoo auttaa työtä, joka tehdään hänen nimeensä ja hänen kunniakseen ja jonka päätarkoitus on Jumalan kuvan kirkastaminen ihmisessä.
Hän lopetti. Kaikki olivat liikutettuja, vaikka sanat olivatkin yksinkertaiset, eivätkä loistavia korusanoja. Tuntui rintaani puheesta tarttuneen jotakin niin vaativaa, melkein pelvon tapaista, mutta kuitenkin se tuntui niin hyvältä.