Minusta tuntui kuin olisin ollut eksyksissä, kulkenut korvessa kauvan ja kaihoissani huhuillut, mutta kuin nyt vihdoinkin lehtevän vesakon välitse alkaisi kuumottaa silmiini kaivattu kotoinen veräjä. Ja siksi se lienee tullut rintaani niin raivoisa riemun puuska, että se herutti silmäini nurkkiin suuret kyyneleet.
Minä painausin piiloon siellä nurkassani jossa olin, ja muiden Savolaisen laulua laulaessa pyyhiskelin silmäini nurkkia. Sillä minua tahtoi semmoinen vetisteleminen vähän hävettää.
Mutta kun jykevimmän juhlallisuuden aika oli ohitse ja me joukolla iltaa viettäen opistossa ensimmäisiä laulujamme lauloimme, niin silloin olivat kyyneleet jo poissa ja mieleni vilpastui kotoiseen toveruuteen.
Minä melkein luulin, että olin siellä kaiken ikäni viettänyt, enkä koskaan tulisi pois lähtemään.
Laulava kansa.
Kukapa meistä suomalaisista ei olisi kehaissut kansamme laulunlahjalla. Ja onkinhan se ihanata ajatella kuuluvansa kansaan, joka uinuessaan öisessä hämärässä on osannut kastehelmin kimaltelevat niittyjensä nurmet ja ijänikuisten kuusikkojensa humun niin taitavasti lauluiksi loihtia. Vielähän niistä lauluinakin kuuluu kuusikkojen syvää, surusointuista huminata, ja vielähän niistä tuommoiset vesihelmiä helpeillään keinuttelevat nurmet kuumottavat!
Mutta surulliselta se tuntuu, kun sanovat kansaltamme laululahjan katoavan.
Mistähän entiset isämme ja äitimme sitten tuon laulutaitonsa saivat, kun se ei voi heidän lapsillaan ja lastensa lapsilla säilyä, vaan edistyksen vauhdin enetessä alkaa aamuisen usvan tavalla ilmaan hajota? Olivatkohan sen idut kiinitetyt taikuuden hämärään, kuten muutamat sanovat, ja täytyikö sen sitten hämärän hajotessa hukkaan haihtua?
Niin se lienee ollut. Oikeastaan tahtoisin sanoa isiemme laulunlahjan orastaneen omasta kotoisesta, kansallisesta hengenelämästä, jommoinen meiltä on alkanut sekoittua ja peittyä ulkoa puhalteleviin edistysvirtauksiin. Tahtoisin sanoa, että kun vanhat isämme ja äitimme saivat hengittää kotona kehkeytynyttä henkistä ilmaa, tai ainakin kotoisten kuusikkojen humussa omaksi sulautunutta, niin siksi he olivat pakoitetut laulamaan parhaimmat laulunsa. Siksi he lauloivat, kun heillä oli paljon semmoista, jota he eivät tienneet kellään muilla olevan, jota he sydämmensä sisimmässä pyhänä pitivät, joka heidän ympärillään pehmoisena henkäili ja heidät tuttavallisesti tenhosi.
Mutta sitten ihmiset toivat tänne muilta mailta uusia uskoja, uusia tuulia, joiden liijan niukasti antoivat kansalle henkäillä. Kansaa ne tuulet eivät voineet tenhota, sillä kansa ei niitä omikseen tuntenut. Kansa katsoi uusiin oppeihin ja uskoihin kuin loistaviin torneihin, joiden kullatut kuvut eivät ole omia, joita ei tohdi koskettaa, vaan niiden kirkkautta kaukaa kurkistella — kuin kerjäläinen avautuessa eteen loistavan salongin.