Ja kuu tämä meidän niemekkeemme alkoi paukahdella, ryskää ja rätistä yhä uusien ja uusien tulokkaiden jaloissa, joista tulokkaista saloille kuului ainoastaan kaukainen kaiku, niin meidän saloiset eläjämme tunsivat jäävänsä voimattomina edistyksen vilkkaiden vyöryjen jalkoihin. Silloin he alkoivat vain hiljalleen hyöriä ja pyöriä muiden puuhaavain ja pyöriväin perästä, eivätkä voineet ihania lauluja laulaa.
Mutta se on niin ihanata uskoa, ettei laulunlahja vielä ole tykkönään sammunut, vaikkakin se yksityisten sydänten sisimpiin on äänensä alentanut. Ja meillä on niin usein syytä tuommoiseen uskoon.
Ovathan meidän saloillamme nykyään vielä melkein nukuksissa henkiset voimat. Kun me nukkuvat herätämme, niin tottahan ne taasen herättyään ainakin aamulaulunsa laulavat. Ja parhaallaanhan ollaan puuhassa kansan henkeen omaa elämää, uutta täytelästä tunnetta herättää.
Kun tuonne sydänsaloille astelemme, tapaamme siellä niin tiheässä nuoria ihmisiä, joilla ovat suuret tukut tekemiään runoja tallessa. Olen tavannut kokonaista puolikymmentä yhdessä ainoassa kylässäkin. Kuka tietää minkälainen laulajajoukko niistä oikeastaan karttuisi, jos jokainen tietoon tulisi. Mutta me emme niistä tiedä, kun meille on tullut siunattu kirjoitustaito, joka auttaa kainoja kansanrunoilijoitamme pistämään tuotteensa piiloon johonkin romukoppaan, ettei niitä tarvitse laulaa kotiväen ja naapurien kuultavaksi, josta ne sitten laulunrakastajat ihaillakseen ottaisivat.
En ensinkään tahdo väittää, että nykyisten eläjäin laatimat laulut kauneimpana kansanrunoutena kajahtelisivat. Mutta kuitenkin olen niissä tavannut niin paljon kaunista, että on syytä uskoa kansamme laulunlahjan vielä elävän.
Ja kukapa tietää mitenkä sulosointuisin sävelin kansamme kannelkin vielä kaikumaan herkkeneisi, kunhan henkiset riennot saataisiin saloillamme kaikkein nukkuvainkin omiksi ja kun kirkastettu kansallistunne kasvaisi vahvaksi ulkonaisten tuulien avulla. Ja tuosta omasta henkisestä voimasta kansamme laulut sitten uhkuisivat, sen kotoista loistoa ne heijastaisivat ja jälleen lähteelleen kirkkautta antaisivat.
Semmoista ainakin olen uinaillut silloin, kun muistelen lukuisia runomestarejamme ja etenkin niitä, jotka kansanopistossa ollessamme runoniekoiksi rupesivat.
Siellä opistossa oli alkanut vähitellen tuntua olevan rinnoissamme semmoista ponnistavaa voimaa, joka yhä vahvemmaksi varttui johtajan ja opettajain luentoja kuullessamme. Aikansa se voima siellä syvällä ponnisteli ja jännisteli, kunnes vihdoin puhkesi esille runsaana runotulvana.
Meillä oli siellä opistossa varsinainen historioitsija, joka kirjoitteli jokaisen viikon "Toveriin" jälkikatsauksia Toverilan joukon elämästä. Kerran, taisi olla talvisydämen aikana, oli arvoisan historioitsijamme päähän pälkähtänyt lehden lukijakuntaa iloisesti hämmästyttää käärimällä viikkokatsauksensa runollisuuden huntuun. Mutta hän saikin itse hämmästyä nähdessään, mitenkä koko "Toveri" sisälsi yksinomaan runoja, kun sitä lukemaan ruvettiin. Vieläpä runojen alla olevia nimimerkkejäkin karttui kokonainen kymmenkunta ja jokainen heistä oli aikonut säkeillään säikähdyttää tätä tiedonviljelykseen hautautunutta nuorisojoukkoa. Arvoisa historioitsijamme koetti arvella runsaan runotulvan syyksi sitä, että oli muutamina päivinä tuuli hengähdellyt karjalaisilta runoseuduilta päin ja sieltä kaiketi runohenkeä tullessaan tuoksuttanut.
Mutta sinä iltana oli talossamme iloa ja riemua noiden ainoastaan arvaamalla tunnettujen runoseppien kunniaksi. Me lauloimme entistä enemmän, ja me valitsimme laulettaviksemme semmoisia lauluja, jotka parhaiten soveltuivat meidän lajisillemme laulajapojille.