Mutta voi sitä kuumeentapaista intoa, millä me sen perästä rupesimme lauluja laatimaan! Meillä oli siellä eräs asunto, jossa asui seitsemän nuorukaista ja jonka me siksi olimme Jukolaksi nimittäneet. Näissä Jukolan veljeksissäkin oli kokonaista neljä runoniekan kokelasta. Kun aina iltasella oli kiireisesti saatu huomisiin luentoaineihin tutustuneiksi ja yönseuduksi asuntoihimme eväiksi annetut laskentoesimerkit suoritetuiksi, silloin me miehissä pöydän ympärille istuen kävimme runosäkeitä sydämistämme suoltamaan. Ja kun veljesjoukko vuoteihinsä vetäytyi ja uneen uupuivat, jäi useimmiten vielä parinen veljeksistä runotaidossa kilpailemaan, istumaan vastatusten hehkuvin poskin ja tulisin tuntein, vuodattaen paperille sydämensä syvyyttä veljesjoukon sihisevän hengityksen säestäminä.
Ja semmoista sitä sitten jatkui kevääseen asti. Toinen runoniekka sai vauhtia toiselta, jalon kilpailun kautta ja muuten. Ja runotuulahdukset vetivät tenhoonsa yhä uusia ja uusia miehiä, jotta "Toverissa" oli useimmiten ainoastaan runoja ja että laulajapoikia oli keväällä melkein puolet toverijoukostamme.
Keväällä — silloin se tietysti runotulva tulvimmilleen paisui ja vahvimpina aaltoina edelleen vyörähteli.
* * * * *
Olen ollut jälkeenpäin noiden runoniekkojemme parissa, ja silloin me olemme toisillemme runojamme lukeneet ja toistemme tekeleitä arvostelleet. Ja sitä mieltä me olemme olleet, että kunkin runosuoni on puhdistumaan päin ja alkaa yhä vuolaammin väylässään pulahdella.
Ja siksi minusta on niin ihanata uskoa, että laulunlahja on vielä kansassamme eleillä, vaikka sen sävelet kumahtelevatkin ainoastaan kunkin runoniekan pöytälaatikossa. Mutta kunhan jokainen henki saataisiin hereille, kun jokaiset aivot saataisiin täytetyksi ajatuksilla, jokainen sydän rakkaudella ja jokainen henki innon tulella, niin silloin minä uskoisin ilmestyvän laulajoita, jotka voisivat saada kantelonsa kaikumaan tunteittensa tulkkeina, ainakin niin, että laulajat itse tuntisivat tyydytystä.
Johtaja.
Kansanlapsena oli hän syntynyt, sieltä opintielle urennut ja yliopistoon asti kavunnut. Siellä oli tyhjäntoimittajana toverien seurassa taivastellut, ilopöydissä istunut ja tutkintojakin suorittanut.
Mutta kerran keväällä, kun oli pääkaupungista kotiseuduilleen palannut ja kun maaseudun mehevä ja raitis luonto oli saanut mielen entistään herkemmäksi, oli hänessä herännyt entistä enemmän osanottoa niiden ihmisten kohtaloon, jotka karun maan kamaraan sitoutuneina saivat päivät päästään myrätä ja möyriä, maksaen veroja niille, jotka puolijoutilaina iloisia päiviä viettivät. Siellä he henkisesti ummehtuneina hiessäotsin ahersivat, kohottivat hattua niille, jotka heitä halveksivat ja heihin yli olkansa katsoivat. Silloin löysi hän itsellensä elämän tehtävän, hän tahtoi tulla antamaan salolla asuville veljille ja siskoille sitä, jota heidän hikensä ja vaivansa avulla oli itse osakseen saanut, tahtoi tulla herättämään kansalaisiinsa itsetuntoa ja kuntoa, halua ja tahtoa kohoamaan notkostaan pois, ja auttamaan niitä jotka itse eivät kohoamaan kyenneet.
Ja niin hän rupesi kansanopiston johtajaksi.