Kuin aurinko elvytti kukkia, niin lääkäri tieteen voimalla loi lahjoja uuden terveyden kituvaisille lapsille ihmisten. Oli taasen hän tänään hoidella monet kymmenet sairaat saanut. Mut vihdoin pääsi hän sairaista, oli yksin hän vihdoin huoneessa ja sairasten ruikutus laannut.
Hän nousi ja virkahuoneestaan ulos asteli, käytävän sulki. Läpi kaupungin luontohon tuoksuvaan hän ilosin mielin kulki. Hänen elämänsä kesä oli kirkkahin, ja kunnasta kerkein askelin läpi kukkivan kesän hän kiiti. Mut päästyä varjohon lehtojen, ajelehtava aatos nuoruuden kevätmuistojen kenttiä liiti.
II.
Hänen lapsuusaikansa varhaisen salon siinnokas autere peitti. Mut lapsena lahjakas poikanen salon kukkivat kummut heitti. Opin verkot hän salakkana sukeltai ja kultasen lyyryn lakkiin sai.
Oi, aikaa unelmien kultaisten, oi, jalojen toivojen aikaa! Koko elämä on armahan valoinen, sydän lintujen lauluja raikaa, ja hartaalla mielellä vannotaan elo uhrata onneksi kansan ja maan.
Se aika on tuulena huilannut
ja tuuli on unelmat vienyt.
"Oma hyöty" on tunteet turtanut —
kuka ois sitä silloin tiennyt!
Toki etsien omaa onneaan
myös yhteisonnea palvellaan.
Unet haihtuvat. Elo on toimintaa, on vilkasta yhteistyötä. Elon ritarina vastaan kuolemaa hän toimivi toisten myötä. Kera toistemme vuoroon vieraillaan, mitä milläkin on, sitä annetaan.
III.
Läpi lehtojen rannalle lahdelman mies miettivä yksin kulki. Sinilahtosen, leikkien loiskivan havumetsikkö hohajava sulki. Havumetsikön keskellä piileillen oli kärjellä kenkämän vilpoisen kesäkartano kaunis ja sorja.
Miten raitista rauhaa huokuikaan kesäkartanon ympärys vilvas! Sisus heijasti kaunista hauskuuttaan, oli ilosen valosa ja vilpas. Sen helmassa kaihoa sentään jää yhä mieleen — puuttuvi emäntää, kodin lempeän hengen luojaa.