Kuin lumolauluksi laikahdellen
elämän retkensä kertoi Mikko.
Neitonen hellä ja kirkassilmä
kertoi vuoroonsa kuiskivin huulin:
"Muinen, päivinä ihanan onnen, elelin maailman valtijatarra, silmäni katseella sytytin miehet, lauluni soinnulla lumosin naiset, nuorison rintani hengähdyksin. Sitten saapui syöjätär synkkä, maahinen, myrkykäs Hiiden ämmä. Hän minut ryösti ja raahasi tänne, telkesi kivisten lukkojen taakse. Monta on tähteni tänne tullut, vaan ei yhtään takasin mennyt. — Ämmä on poissa, vaan kun saapuu, on sinun turmion tuntisi tullut."
"Akkako miehen myllertäisi?"
"Hällä on huostassa turman tenhot."
"Tottahan mies saa velhosta voiton!"
"Kaksi on keinoa voittoon käydä. Seinällä tuossa on tuima miekka, perimys Hiideltä hirmuiselta. Sillä ken saattaa sivalluttaa, lyö vaikka jättien kaulat poikki. Vaan ei viel' ole tullut miestä, Hiiden mentyä Manalan maille, ken olis hiukkasen hievahduttaa saattanut säilää hirmun suurta."
"Toinen keino —?"
"— voi toteutua Hiiden miekalla hirmuisella. Antina äitini luonnottaren mull' oli myötäni ihmepullo, jossa on mahlaa elämänsuonen. Siitä ken maistaa pienosen tilkan, hänelle täyttyvät toivehensa, hän sen nesteen tenhovoimin kaikki voi muovata mieleisekseen harrasmielisin toivomuksin."
"Missä on pullosi?"