Riemua loistolla taivankaaren
kimalsivat ihanan immen silmät.
Uljuustuntoa uhkuvaista
kuohui mielessä kunnon miehen.
Kullat hän kanteli kuilun suulle, köytti ne kiinni, ja kymmenen kuormin nostivat vuoresta kirkkaat aarteet mielevä johtaja aatteenvirran keralla vääntäjän vallanvuoren.
Kun oli kullasta viimerippeet poissa jo vuoren vinkalosta, aarteen kultaa kallihimman kiinnitti Mikko toisten nostaa, ihanan immen, kirkassilmän, joka oli hengetär luonnonlämmön.
Niinkuin kiurunen kannella ilman lentää pilvien paltehille, joitten välitse välkkyy päivä, niin myös liiteli nuori impi pimeydestä valohon. Tultua loistoon Jumalan päivän heitti hän Mikkoon säihkyvän katseen joka kuin säkenenä välkähtäin rinnan liekkeihin sytytti.
Kun oli kaikki jo onkalon aarteet nostettu nostajain iloksi, tahtoi Mikkokin nousta myötä.
Konsa nyt näkivät nuoran päässä nostajat Mikko Mieheläisen, äkkiä heittivät he irti.
Huimalla vauhdilla syöksyi Mikko tummaa kurimoa kuilun pohjaan. Sinne hän kallion kolkkaan heittyi, heittyi ryttyyn. Pää oli puhki. Haavasta virtasi verten virta.
Tuo oli kohtalo voiman miehen,
Palkka raatajan ponnistusten.
* * *