Tunturikyyhkynen, lempeä lintu, kallion kolkassa yksiksensä kyyhötti kujertaen kaihomielin. Hongan oksalta katseli pöllö lempeän kyyhkyn kauneutta. Ilmassa laateli korska kotka kyyhkyn ympäri kaarratellen. Vihdoin kotka jo kohti syöksi, kyyhkyn koppasi saaliiksensa. Kaihoten nyyhkytti kaunis kyyhky, oksalla palvoen istui pöllö.
Pimeään peittynyt sankarimme tunsi kuin olisi kuolon kourin sydäntä riistetty rinnastansa. Vaan miten koittikin, käsi ei käänny, ei edes hievahda raskas ruumis. On kuin kallio painona oisi, raskasna painona hartioilla.
Kotka laateli ilman halki kujertavan kyyhkysen myötään vieden. Yleni ja loittoni, kaukaa siinti pienenä pilkkuna taivahalla.
Pöllökin lähti jo liikkehelle, seurasi kotkaa ja kyyhkyläistä.
Tuskalla riuhtasi itsensä irti Mikko houreen painehista, särkevän päänsä pystyyn nosti, koettaen katsella ympärille.
Pilkkosen pimeä on kaikkialla… Päätä porotti, ja lämmintä verta läikkyi lampena lähellä.
Tuskalla selviten seisoalle haami hän ympäri kymmenin sormin, löysi kaamean kallioseinän, alkoi astua seinän myötä, saapui ovelle ja sisään pääsi.
Aution huoneen lattialla rutjotti päätönnä Hiiden ämmä.
Mikko jo älysi ja kaiken muisti: retkensä kuiluun, ihanan immen, kullat ja petturit liittolaiset. Rintansa tulisena liekkinä lekkui halusta ja kaihosta immen luoksi, suonensa palavana koskena kuohui vihasta ja vimmasta pettureihin.
Ihanan immen ihmepullo Mikon mielehen jolahti. Sen hän etsi ja irti päästi maahisen kaulasta katkenneesta, aukasi pullon ja kuohuvaista mahlaa elämänsuonen maistoi, vuoren synkästä vinkalosta toivoen ilmoille yletä.