Kun oli maistanut hurmetilkan, alkoi horjua vuoren seinä, loukkui louhet ja paaet paukkui, aarnikalliot ryski ja räiski. Muuri muuttui hiljallensa, kaikkoni, loittoni, tyhjiin haihtui. Selkeni ilma ja siintyi taivas, tuuli tuuti ja päivä paistoi, viherteli vehmasna tuores nurmi, kukkaset tenhoten tuoksusivat, leveänä liehuivat lehtevät tammet, joitten oksilla liversivät linnut kilvan onnesta elämän.
Riemulla tuoksua ihanan ilman hengitti Mikko Mieheläinen.
Mutta hän jälleen pullosta maistoi, toivoen seudulle pääsevänsä, missä on hengetär luonnonlämmön viemänä viekkaan liittolaisen.
Silloin hän siiville ilmaan nousi. Vilisivät vuoret, metsät ja järvet allansa pieninä pilkkuloina.
Vihdoin kohdalla komean linnan
loppui vaellus ilmallinen.
Metsän karhuna kähmerrellen
Mikko työntihe sisälle.
Siell' oli vääntäjä vallanvuoren, istuen tuolilla kultaisella, keskellä kumartavan, nöyrän kansan, jolleka johtaja aatteenvirran kantoi käskyjä hallitsijan.
Timantit ja jalokivet kallehimmat kimalsivat kehyksenä valtatuolin — ryysyt ja repaleet rikkinäiset yll' oli kansalla nälkäisellä.
Metsän karhuna kähmerrellen
Mikko työntihe sisälle.
Ovesta tulijan nähtyänsä
kalpeni vääntäjä vallanvuoren.