Viimeinen kirje uhkasi raumalaisia hengen ja tavaran menetyksellä, jolleivät kuninkaan käskyä totelleet.
XI.
VANHAN KAUPUNGIN HÄVITYS.
Kauniina syyssunnuntaina olivat Pietari Kovapää ja Hilappa purjehdusretkellä. Sillä tämä syyssunnuntai oli aivan keväisen kaunis ja kultaisen kirkas, ja se oli tullut niin äkkiäkin eilisen myrskyn jälkeen, ettei se saattanut olla houkuttelematta yhteiselle retkelle heitä, joista oli tullut mitä parhaat toverukset. Niin hyvät, että heidät nähtiin yksissä aina, milloin Pietari ei ollut merillä ja he illoin ja sunnuntaisin olivat molemmat vapaat puuhistaan.
Enimmin heitä oli liittänyt yhteen heidän yhteinen lueskelunsa ja alituinen pikku sotansa. Pietarista, vaikkei ollut käynyt papinkoulua hetkeäkään, oli sukeutunut yhtä hyvä lukija kuin opettajastaan. Niin hyvä opettaja oli Hilappa ollut. Tai ainakin niin hyvä tiedonlähde. Sillä oikeastaan hän vain alinomaa kujeili Pietarin kanssa, mutta samalla alistui Pietarin tahtoon, niin että Pietari sai janoisessa hartaudessaan ammentaa häneltä kaiken, minkä hän itsekin oli kirjasta perillä. Mutta samalla oli Pietari omalla omituisella tavallaan kiintynyt tyttöön. Tämän kiusoittelevat kujeet kismittivät häntä usein aika tavalla, mutta sittenkään ei hän tuntenut voivansa ilman tätä tyttöä tulla hyvin toimeen, ja kujeet itse asiassa vain lietsoivat ja pitivät vireillä tätä hänen kiintymystään.
He laskettivat parastaikaa saarien salmitse kotia kohden. Siinä salmessa oli niin tyyni, että purjeet alkoivat hervottomina lepattaa ja pursi tuskin liikkui paikaltaan. Hilappa otti airon ja alkoi sillä meloskella. Mutta malttoikos hän soutaa siivolla! Vettä alkoi vain veistellä airolla, pirskoitella Pietarille vasten naamaa.
— Sinähän olet aivan kuin mustalainen! juonitteli Pietari.
— Tällainenko se sinun mustalaistyttösikin oli? kysäisi Hilappa ja katsoi niin ärsyttävästi sirottavilla silmillään.
— Olet pahempikin kuin mustalainen, muutti Pietari sen johdosta arvosteluaan.
— Enpäs ole vielä saattanut sinua rauta kaulaankaan! ilkkui Hilappa.