— Tosiaan!
Pietarista oli se ajatus kuin päivänsäde. Hänen ei tarvinnut erota Hilapasta eikä viedä häntä mieroonkaan. He astuvat siis molemmat purteen ja pursi työnnettiin laiturista liikkeelle. Koillistuuli oli jälleen hieman kovennut ja tarttui heti purjeihin.
Kauas eivät he vielä olleet ehtineet, kun rannalle saapui juoksujalkaa muutamia sotamiehiä ja huutaen vaativat heitä palaamaan. Mutta he loittonivat vain yhä vinhempaa vauhtia. Keihäsmiehillä ei ollut ampuma-aseita, eivätkä he ilman päällikkönsä määräystä uskaltaneet lähteä vesille takaa-ajoon, joka saattoi kestää kuinka kauan tahansa. He palasivat niine hyvineen turulle.
Matz vouti oli sillävälin toipunut. Ennenkun hän ehti pystyynkään, alkoi hän huutaa:
— Kapinaa! Sotamiehet, lyökää, pistäkää!
Mutta kun hän pääsi jaloilleen, näki hän vain äänettömän, levotonna ja synkkänä seisovan väkijoukon. Hän kysyi, miten lyöjän laita oli, ja sotamies kertoi, että häntä oli lähdetty takaa-ajamaan.
Portaiden edessä näki hän Henrik vanhuksen, jonka pään sotamiehet olivat nostaneet alimmalle portaalle.
— Onko hän kuollut? kysäisi Matz vouti sotamieheltä.
— Kuollut, vastasi hän.
Matz vouti oli vaiti kotvan. Lie muistanut, mitä Sukan Simo oli kannellut Henrik laamannille tästä miehestä, joka yleensäkin oli tunnettu Rauman porvarien etumaiseksi johtomieheksi. Lie ajatellut, että hänen kaaduttuaan kai vastarinta lannistuisi, ja piti sellaisissa olosuhteissa viisaimpana jonkun verran tasaisemman menettelyn. Hän näki illan hämärtyvän ympärillään, ja ottaen senkin huomioon lausui melkein isälliseen sävyyn: