UHMA UHKAA VASTAAN.
Tuima kirkastuksen kajo tuikki vanhan Henrik Pakilan silmistä, kun hän astui kadulle Mikael Agricolan työpajasta. Ohuehkon nenän sieraimet laajenivat kuin sotaorhin, konsa se kuulee torventoitotuksen, ja puristuneilla huulilla, jotka suupielistä olivat hieman alaspäin käyristyneet, oli ylvään ihailun ilme. Pystypäin lähti hän astumaan haahdelleen kirjakäärö kainalossaan. Mutta yhä kuvasteli hänen mielessään pienehkö, jäntevä mies, jonka luota oli juuri lähtenyt.
… Oli se mies miehiään! Yksinkertainen koulunrehtori vain, talonpoikaisista vanhemmista kuulema syntyjään. Mutta noustapas sittenkin itseään kuningasta vastaan!
Oli onni, että hän sattui parahiksi maille kuullakseen kaiken. Raumalta lähtiessä oli näet isä Mathias tuonut Mikael maisterille vietävän kirjeen ja pyytänyt maisterilta tuomaan kirjoja. Markkinain lähetessä loppuaan oli hän nyt mennyt niitä noutamaan. Mutta maisterin emäntä, Birgitta rouva, oli ollut asuintuvassa vastassa ja häthätää toimittanut, ettei maisterin puheille nyt voinut päästä, siellä kun oli parhaallaan kuninkaan lähetti. Sen enempää ei Birgitta rouva joutanut hänestä ukko pahasta välittämään. Riensi hätiköivällä innolla ovenraosta kuuntelemaan miehensä keskustelua kuninkaan lähetin kanssa.
Siitä samasta ovenraosta oli hänkin, Henrik vanhus, kuullut kaiken. Oli kuullut, että kuninkaan lähetti vaati kivenkovaan piispankoulun teinejä kirjuripojiksi kuninkaan tilikamariin. Kuningas kuului niitä jo moneen kertaan kirjeinkin vaatineen. Ruotsin puolen kouluista oli lähetetty heti ensi käskyllä, mutta Turun koulusta ei kymmenelläkään. Ennen oli kyllä saatu täältäkin, mutta ei nykyisen rehtorin aikana, vaikka kuningas oli kuullut koulun olevan nyt entistään ehomman. Kuninkaan kärsivällisyys oli lopussa, piti heti paikalla panna kolmisen nelisen teiniä lähetin mukaan.
Mutta tämäkös, Mikael maisteri näet, ei ole siitä milläänkään! Hätäisesti hätkähdellen oli Birgitta rouva kuunnellut ovenraosta, kun maisteri selitti järkähtämättömän tyynesti, että tämä köyhä kansa tarvitsi kaikki suomenkieltä taitavat hengenmiehet, jotka jaksettiin kouluttaa. Ei ollut liikaa yksi koulu valmistamaan kaitsijoita kokonaiselle kansalle. Jollei Ruotsin kouluista riittänyt kirjureita kuninkaalle, oli parasta laittaa erityisiä kirjurikouluja.
Mitäs se pystyi heitukkaan! Uhkasi, että jollei kuninkaan käskyä noudatettu hyvällä, oli siitä kummat seuraava. Mutta Mikael maisteri siihen vain tyynesti: "On tuo uhka nähty kuninkaan kirjeistäkin. Mutta parempi lie kuningas kuin paavi ennen. Lemmellä hänelle on kirkon varat annettu, jättänee toki köyhältä kansalta edes henkiset voimat viemättä."
Kiivaasti oli lähetti lähtenyt. Silloin oli Birgitta rouva hätiköiden ja siunuustellen rientänyt miehensä luo. Nythän muka jouduttiin huutavaan hukkaan, kun siten kuninkaan tahtoa vastustettiin. Mikael maisteri kuunteli vain puolella korvalla, avasi isä Mathiaan kirjeen ja alkoi lukea. Tuskin lie loppuun ehtinyt, kun tulee siihen muuan teinipoika ja sanoo myyneensä turulla maalaisille kaikki aapiset, jotka oli maisterilta saanut. Maisteri pisti hänelle uuden nipun aapisia, alkoi sitten laittaa kääröön isä Mathiaan tilaamia kirjoja, ja työnsä touhussa heitti väliin lohdutuksen sanan hätäilevälle Birgitta rouvalle. Käärön laitettuaan vilkaisi vielä kirjeen loppua ja pyysi sanomaan terveisiä, että Uusi Testamentti tuskin valmistui painosta vielä vuosikauteen. Mielenhyvikkeeksi lisäsi, että isä Mathias kenties sitten testamentin mukana saisi käsikirjan ja messumenotkin suomeksi. Hyvästit sanottuaan ehti Henrik vanhus vielä nähdä, kuinka maisteri istahti kynä kädessä pöydän ääreen, jolla oli avoinna monta paksua kirjaa rinnakkain, pari päälletystenkin.
Totta vie, sellainen miehen piti olla! Ihan kuumensi vieläkin korvia tyyni, mutta naseva ääni, jolla oli lähetille puhunut, aivan kuin tällä ei olisikaan kuningasta takanaan. Ihanasti hiipaisi sydäntä sellainen puhe, mutta kuka toinen tohti tehdä samoin? Sinne kuninkaan kaupunkiin heitä Rauman porvarejakin komennettiin kaupoille, vaikka Saksassa olisi saanut paremmat hinnat tavaroistaan! Nuristu sitä oli ja valitettu, mutta eipäs ollut miestä tekemään pystyä!
Mikael maisterin äänen kaiku, joka yhä soi ukon mielessä, tuntui vaativan, että oli tehtävä tenä tässäkin suhteessa. Ja näillä mielin saapui hän haahdelleen, joka oli rantalaiturissa Suurturun lähellä.