Tuskin oli hän laskenut jalkansa haahtensa kannelle, kun hänen Henrik poikansa ja Marketta tyttärensä ehättivät hänen kimppuunsa. Henrik tosin jättäytyi vähän loitommalle, ikäänkuin siten ylävän järkevästi pysyttäytyen syrjässä itse asiastakin, vaikka mieliteko tuikki silmistä. Marketta tuli tyynen tasaisesti aivan eteen, katsoi maanitellen suurilla, tummansinisillä silmillään ja pyysi:
— Saammehan nyt mennä katsomaan?
— Mitä niin?
— Niitäpä mustia ihmisiä.
Niin, mustalaisia! Ne olivat tosiaankin uutta tähän aikaan. Vanha Henrik oli markkinaväeltä kuullut niin monet kummat näistä harhailevista ihmisistä, jotka vasta muutama päivä sitten olivat ensi kertaa tässä maassa näyttäytyneet, että melkeinpä hän itsekin tunsi halua lähteä omin silmin näkemään.
— Jokos olet saanut pitsisi myydyksi? kysyi hän taipuvaisena.
— Juuri sain. Linnanrouvalle itselleen vietiin, mitä oli vielä jälellä.
Ukkoa ilahutti, kun Rauman mainehikkaat pitsit olivat jälleen päässeet niin suureen kunniaan, ja hän antoi luvan.
Poikansa ja tyttärensä tehdessä lähtöä vilkaisi hän laivuriinsa, nuoreen Pietari Kovapäähän, joka seisoi hievahtamatta haahden suurmastoa vasten, vaikka lähdönhalu näkyi polttavan kantapäitä.
— Menisit sinäkin, kehoitti ukko. — Älkää sentään viipykö kauan, täytyy pian ruveta kotimatkalle laittautumaan.