Pietari puristautui ensin kokoon, ikäänkuin lähtö olisi väkinäistä.
Mutta sitten hän yhtäkkiä ammahti sisarusten jälkeen.
Vanha Henrik Pakila jäi siihen kuhmukulmainsa alta katselemaan poistuvaa väkeään. Kas, eikös vain Heikka poikaa joenranta taaskin vetänyt porvoolaisen Laureus Mikkelinpojan haahdelle! Oli se sinne ennättänyt markkinain aikana jo monet kerrat pujahtaa, ja vähänväliä oli tähystellyt sinne parin muun aluksen ohi. Sinne meni taas, kaarsi vähän syrjäkariin, ikäänkuin olisi muuanne menevinään. Sieltä tulla liepsahti heti Elina neito haahden partaalle, lorusi ja ilakoi keveän sulavasti, ja hänen edessään seisoi solakka Heikka poika, pää hieman kallellaan, kuten taitavan nuorukaisen konsanaan. Jo lähti Elina mukaan, notkeasti liepsahti Heikan rinnalle, ja Heikka kulki pää kallellaan kuunnellen hänen liverrystään. Heikan toisella puolen jättäytyi tasainen Marketta vähän jälkivietteeseen, ikäänkuin odotellen. Siinäpä sopisi, pälkähti ukon päähän, Pietu pojan ehättää Marketan rinnalle, että hänelläkin olisi parinsa! Mutta mitäs se… jälkivietteessä vain jörötteli, ei rohennut tytölle pariksi paneutua, vaikka ammoin oli jo nähty silmistä, että mieli teki. Mahtoikohan Pietarissa, ukko Kovapään pojassa, olla miestä koskaan kosimaan hänen tytärtään! Hänen isänsä oli viitisen vuotta sitten vapaaehtoisesti lähtenyt raumalaisten puolesta smoolantilaisten "takkisotaan", kun kuningas vaati sinne laivureita ja muita miehiä, ja sille tielleen jäänytkin! Mutta poika ei rohennut mennä lemmentuleenkaan… Mielellään olisi Henrik vanhus suonut tyttärensä kunnon laivurilleen, vanhan toverinsa pojalle. Sai se tosin väliin päähänsä niin kumman huimia puuskia, laukesi kuin vastapainettu tuomiluokki salpanaulan katketessa. Mutta Marketta oli kyllin tyyni ja tasainen Pietarin kimmahduksia asettamaan. Ja paljoa mieluummin olisi ukko nähnyt heidät rinnatuksin, kuin vakavan poikansa tuon aina hymyilevän ruotsittaren rinnalla.
Nuorten peityttyä väenvilinään Suurturun puotirivien väliin asettui vanhus seisomaan suurmastoa vasten, samaan paikkaan, josta nuori Pietari laivuri oli juuri lähtenyt. Leveäkärkisen nilkkakengän ja kapeain kaatioiden verhoaman oikean jalkansa heitti hän koholle vasemman jalan eteen ja seisoi siinä kivenkarpeilla ruskeahkoksi värjätyssä sarkamekossaan, jonka pääntiehyt ja etuhalki oli reunustettu syysoravan turkiksilla ja leuan alta pistetty kiinni jouhipunonnaissilmuksella vaskinappiin. Parrattomaksi ajeltu leuka näytti niin tyytyväiseltä pyöreydessään, ja alaspäin käyristyneet suupielet kuvastivat tyyntä, vakiintunutta omanarvon tuntoa; ja siihen oli syytäkin, sillä Rauman pormestarina hän oikeastaan oli kotikylän pää. Silmät tuijottivat kuhmukulmien alta miettivinä haahden keulavantaaseen, ja lättälakin alta valui leikkotukka korvia ja niskaa peittämään.
Miten siinä lienevät ajatukset kiertäneetkin, niin ne palasivat jälleen äskeiseen kohtaukseen pyhän Lauritsan talossa, jossa Mikael maisteri asui. Syvälle olivat hänen tyynen miehekkäät sanansa sattuneet, ne kihelmöivät yhä päässä ajatusten juoksua johdattaen. Kun niiden valossa katseli omaa elämäänsä ja omia kauppatoimiaan, keksi silmä kuninkaan säädöksissä, joita alinomaa sateli ristiin rastiin, yhä enemmän kieroja kohtia, joista heille porvareille oli vain haittaa. Lieneekö niistä kaikista sitten koitunut etua valtakunnalle, jonka yleisetua ne muka tarkoittivat, tai itse kuninkaallekaan.
Siinä kesken mietteitään näki hän laivaansa lähestyvän vanhan, luimukulman ukon juurikkaan, jonka silmissä oli niin salaviisas ilme, että sitä olisi mielellään pitänyt viekkautena, jollei hän olisi ollut vanha tuttu, itse Hannu Kyrö, Turun suurimpia porvareita. Siinä varmaankin tuli ostaja turkiksille, jotka syksyn ensi maistimiksi oli tuotu Kemijoen suulta lohilastin keralla.
Ei se ukko kaupanteossa hätäillyt, tervehti vain kättä pistäen ja kysäisi:
— Kuinkas käyvät markkinat?
— Huonosti, tietty se.
— Kuinka niin?
— No, lopussahan nuo lohet jo on, nippunen näätiä ja oravia vain jälellä. Mutta kaikki menee melkein alle omien.