— Tällä kertaa me vain tulimme… alotti Henrik vanhus, mutta katkaisi kesken, ja neuvottomina katselivat molemmat porvarit toisiaan.
— Olisitte edes tuoneet tynnyrin mainiota suomalaista oluttanne, sanoi kuningas. Mutta kukapa minua muistaa, vanhaa, sairasta miestä, joka olen kuluttanut voimani loppuun teidän hyväksenne.
Tästä johtui lähetystö suorimmittain asiaan.
— Me olemme jo ennen tuoneet tonteistamme teidän majesteetillenne kaksisataa unkarinkultaista, änkytti Henrik vanhus. Asia on näet se, että meiltä tahdotaan nyt ottaa kotipohjamme ja viedä meidät mieroon.
— Kuka tahtoo?
— Nepä turkulaiset!
— Ah, kyllä tiedän! No, mitä te siitä asiasta arvelette?
— Tulimme kaikkien kylämiesten puolesta ilmoittamaan, ettemme tahdo muuta kuin että saisimme rauhassa asua kodeissamme ja taloissamme. Varsinkin jos saisimme takaisin vanhan oikeutemme purjehtia Lyypekkiin ja muihin Saksan kaupunkeihin, tuli Henrik vanhus lisänneeksi.
Siihen kuningas iski kiinni.
— Mitä te siellä teette, pässinpäät! Ette tunne edes omaakaan rahaamme, saati vierasta, ettekä osaa kunnolla laskea yhteen. Niinkuin lammaslauma menisitte sinne kerittäväksi, omaksi ja koko valtakunnan vahingoksi. Mikä kumma teitä sinne oikein vetääkään?