— Hyvähän se olisi, tuumivat porvarit.
— No niin, ymmärrätte siis vähän, sanoi kuningas taputtaen Henrikiä olalle. — Lupaan, etten jätä sitä asiaa sikseen. Olen jo palvelijaini ja uskottujen miesteni käskenyt etsiä sopivaa paikkaa, ja myöhemmin saatte siitä kuulla. Jos muuttamaan tulette, pääsette Turkua parempaan markkinapaikkaan.
— Armollinen kuningas! Emme me halua muuttaa mihinkään kotikylästämme. Ja mehän olemme maksaneet tonteistamme kaksisataa unkarinkultaista ja saaneet niihin omistusoikeuden ikuisiksi ajoiksi.
— Kyllä muistan. Mutta vapautittehan vain itsenne vuotuisista tonttiveroista kertamaksulla. Jos pääsette paremmille laitumille, on teidän typerää takertua kuin takkiaiset kiinni turpeeseenne. Sitä miettikää ja menkää Herran haltuun.
Neuvottomina ja entistään sekavammin tuntein pyörittelivät molemmat pormestarit myssyjään. Tähän asti oli ollut kysymys muutosta maan vanhimpaan ja suurimpaan kaupunkiin, nyt uhattiin heidät kenties muuttaa johonkin meren rantakareille tai kylmään metsään.
Mutta kuningas oli heille kääntänyt selkänsä eikä auttanut muu kuin lähteminen. Ja kiireimmiten suorittuaan Tukholmassa kauppansa lähtivät he kotimatkalle.
Henrik Pakilan mieli oli niin järkytetty, että hänen teki mieli riuhtoa laivaa purjeista vinhempaan vauhtiin. Mutta kun se olisi ollut hulluntyötä mielevälle miehelle, tyytyi hän purkamaan mielenkuohuaan ylen kapinallisiin mietteihin. Hän tuli katkeruudekseen muistaneeksi, miten he raumalaiset olivat lähettäneet väkeä kuninkaan puolesta taalalaisten "takkikapinaa" kukistamaan, ja kunnon Topi Kovapää oli sille tielleen jäänytkin. Kenties heillä oli ollut totiset syynsä, kenties vielä raumalaistenkin oli pakko kulkea samoja teitä…
Mutta Topi Kovapäästä pyörähtivät ukon ajatukset hänen poikaansa Pietariin. Pitipäs senkin jäädä sinne Turkuun huipottelemaan, ettei häntä voinut lähettää suolalastin kera Keminsuulle, itse lähtiessään tänne turhille retkille!
Missähän poika mahtoi maleksia? Lieköhän vieläkään kotona?