KUNINKAAN KYYDILLÄ.
Pietari oli juuri lähdössä mustalaisakan luota. Silloin tuli tyttö ja alkoi kuiskutella ja katsoi häneen niin tulisesti ja kostean hohtavin silmin. Pietari seisoi huumeissaan ja melkein horjuen. Silloin tyttö kietoi paljaan, pyöreän käsivartensa hänen kaulaansa ja veti häntä telttaan. Ja teltassa nauroi nuori mustalainen heitä vastaan, niin että valkoiset hampaat välkkyivät.
Teltassa seisoi Pietari tytön käsi kaulassaan ja kuunteli hänen hengitystään korvansa juuressa.
— Kuka sinä olet? kysyi tyttö.
Pietari sanoi nimensä.
— Mistä olet?
— Raumalta.
— Sieltäkö! huudahti tyttö. Sinnepäin mekin olemme menossa. Sinne ja
Ulvilaan.
Pietari hätkähti. Hän muisti, että Pakilan haahden piti pian lähteä kotimatkalle.
Tyttö tunsi sen. Ja silloin toi hän päänsä niin lähelle, että kiharat koskettivat Pietarin poskea, ja katsoi häneen niin palavasti ja maanitellen, että Pietari unhotti kaiken. Hän tunsi sielussaan aukeavan lämpimän lumopäivän, päiväpaisteisen, kukkastuoksuisen suvipäivän, jossa soi ja liversi joka oksalla. Ja samalla tunsi hän ihmeellisesti irtautuvansa ujosta kömpelyydestäänkin. Lujin laivurisormin tarttui hän tytön käsivarteen ja puristi. Eikä tyttö vastustellut, nauroi vain mielissään tästä miehekkäästä väkivallasta ja nojautui Pietarin povea vasten. Pietari tunsi hänen povensa nousun ja laskun, ja aivan kuin silmittömäksi soenneena kietoi hän voimakkaat käsivartensa tytön ympärille.