— Mikä sinun on nimesi? puuskahti hän.
— Mirja minä olen, mutta älä tapa minua, huusi tyttö nauraen.
Pietari päästi hänet äkkiä ja vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen sumuisilla silmillään. Ilokseen näki hän, että lapset olivat poistuneet ja että teltassa oli vai nuori mustalainen, joka yhä nauroi. Samassa tuli sinne akkakin, ja tiirotti häneen noidansilmillään. Mutta Pietari tunsi nyt häntä kohtaan melkein samallaista lämpöä kuin äitiään kohtaan. Hänestä tuntui, että nämä kaikki kuuluivat nyt samaan perheeseen kuin hänkin, ja saivat tietää kaiken. Miksi hän ujostelisi sukulaisiaan, jotka varmaankaan eivät häntä pitäisi itseään halvempana eivätkä katselisi yli olkansa! Miten hellä ja hyvä Mirja olikaan häntä kohtaan!
— Mene noutamaan viiniä! sanoi tyttö anoen.
Ja Pietari oli valmis hänen käskystään tekemään mitä tahansa.
— Mistä minä sitä saan? kysyi hän vain.
— Etkö sinä tiedä sitäkään! nauroi tyttö, ja hänen naurussaan oli herkkä ihailun vivahdus.
— Voinhan minä lähteä mukaan, sanoi nuori mustalainen kärkkäästi.
— Mene jos haluttaa, virkkoi tyttö kylmäkiskoisesti.
Mutta samassa hän kävi hyvin totiseksi ja katseli tunnustellen Pietarin kasvoja.