Pietari rukan täytyi kyyristyä hiljaa nurkkaansa. Hän luuli siinä kyyröttäneensä vähintään puolen vuotta, kun yövartia jälleen alkoi joikua iänikuista joikunaansa:
Tiimalasi kahta jo näyttää.
Hyvän kylän Jumala suojelkoon,
tulelta ja vaaroista varjelkoon,
Tiimalasi kahta jo näyttää.
Pietari malttoi nyt jo mielensä ja pysyi paikoillaan. Mutta sappi kiehui sitä katkerammin. Hän mietti hirveää kostoa ja rangaistusta niille, jotka olivat hänet viattomasti teljenneet tänne rosvojen kanssa.
Kului taasen kokonainen iäisyys, ja sitten kuuli Pietari raatihuoneen kellon kilinän. Hän tiesi siitä, että tiimalasi näytti jo kolmea. Kohta alkoi kuulua kylänväen liikuntaa ulkoa, jopa raatihuoneeltakin.
Kotvan kuluttua aukeni ovi ja kylänlapsi kutsui Pietarin ulos. Hän sanoi, että Henrik Pakila kenties menisi Pietarista takaukseen, jos hän tahtoi päästä vapaalle jalalle.
Pietariko ei olisi tahtonut! Ja kaikkia lain muotoja täyttäen tarttui kylänlapsi hänen kainaloonsa ja talutti hänet Pakilaan.
— Päästäkää minut pois tyrmästä, sillä olen viaton! sanoi Pietari.
Henrik pormestari katsoi pitkään hänen uhmaavaa asentoaan, mutta virkkoi vain:
— Raati sen tutkikoon. Mutta lupaathan, ettet poistu kylästä?
— En poistu, jollette lähetä minua merille.