— Niin, hänhän oli täällä syksyllä kuninkaan lähetin käydessä. Viime tammikuussa sai sitten linnanvouti käskyn, että pari kolme teiniä oli toimitettava kuninkaalle vaikka raudoissa. Mutta hän ei saanut ainoatakaan.
— Miten sen saattoi estää? kysyi isä Mathias ihmeissään.
— Kaikki teinit, jotka olisivat saattaneet tulla kysymykseen, olivat vihityt papeiksi!
Isä Mathias kuunteli kirkastunein silmin.
— Sillä tavoin tämä Paulus velikin oikeastaan aikoinaan pelastettiin kuninkaan käsistä, virkkoi Mikael. Mutta nyt hän parahiksi palasi Saksasta opinteiltä. Kuningas pisti hänet rehtoriksi ja minä sain potkut.
Isä Mathias katseli vain äänetönnä ja kovin hämmästyksissään, vuoroon nasevaa Mikaelia, vuoroon miettehikästä Paulusta, joka näytti kiusaantuneelta kertomuksen johdosta.
— Tunnustan kyllä, että koulu joutui siten entistään parempiin käsiin, jatkoi Mikael. Veli uhraa sille koko sielunsa voimat, minun ajatukseni sitä vastoin tahtovat keskittyä kirjatöihini. Mutta enpä sittenkään olisi odottanut saavani näin eroa anomattani, salaman leimauksena kirkkaalta taivaalta, — ainoastaan sentähden, että puolustin kouluni häiritsemätöntä työskentelyä.
Toiset kuuntelivat harrasta osanottoa kuvastavin kasvoin.
— Yksi ainoa korkeampi koulu koko kansalla, ja senkin kasvatit vielä riistettäisiin maasta pois! huudahti Mikael. — Pitäisi olla toki koulu vähintään joka kaupungissa kasvattamassa kaitsijoita kansalle! Pitäisi olla kouluja tytöillekin, tuleville äideille! Olen näistä asioista monet kerrat kirjoittanut ystävälleni Yrjö Normannille. Olen selittänyt ja kuvannut, miten kova puute täällä on valistuneista kansanopettajista. Olen ehdottanut myös, että perustettaisiin erityisiä kirjurikouluja, kun kuningas ei kuitenkaan kuulu pappiskoulujen teineihin olevan tyytyväinen kanslioissaan. Mutta ei! Kuninkaalta ei heltiä riksiäkään sellaiseen.
— Hänellä on ollut niin kova tehtävä valtakunnan rappeutuneiden raha-asiain kohentelussa, koki sovinnollinen isä Mathias selittää.