Helmi. Ja kerrokin nyt jo pian! Ihanhan sinä tapat minut!
Hilja (ujostellen). Se johtui kaikki hupsusta päähänpistosta tai oikeastaan siitä, että minulla oli täällä talvella niin kovasti ikävä yksinäni. Koetin miettiä jos joitakin keinoja pyrähtääkseni pois maailmaan, mutta mitään pelastavaa kättä ei ojentunut. Sitte eräänä päivänä huomasin lehdessä ilmotuksen, jossa joku nuori herra halusi päästä maisemakorttien vaihtoon. Se oli sepitetty niin hauskasti ja fiksusti, että aivan nauratti. Minulla on se leikattuna lehdestä … jos tahdot, niin käyn etsimässä —?
Helmi. Kyllä, mutta kerrohan nyt! Vastasitko sinä siihen…?
Hilja. Helmi rakas … olen niin hämilläni … mutta ethän kerro vaan kellekään…
Helmi. En, en, hupakkoni!
Hilja. Niin, minä lähetin kortin. Vaihdettiin ensin kortteja … ja sitte kirjeitä … eli en minä hänelle ole pitkältä kirjottanut, mutta hän… Oi, hänen kirjeitään! Sellainen velikulta, niin ilonen ja reipas, mutta samalla niin hyvä … hänen täytyy olla oikein hauska ja hyvä poika … ja viisas hän myös on! Hän kirjottaa niin kauniisti ja runollisesti! Ja ihan runojakin hän on tehnyt! — Odotahan, pistäydyn ne heti noutamassa…
Helmi. Kuule, kerrohan nyt ensin! Mikä hänen nimensä on?
Hilja. Hänen nimensäkö? Sitä en tiedä… Kirjeeni olen osottanut Mikko Vilkastuksen nimelle. Mutta tietysti se on salanimi. Hänen oikeaa nimeään en tosiaankaan tiedä…
Helmi. Ja sinä olet ollut kirjevaihdossa, ilman asiaa, ihan tuntemattoman henkilön kanssa!
Hilja (hämillään). Niin kyllä…