Helmi. Onko hän edes minkä näkönen? Totta kai olet saanut hänen valokuvansa?
Hilja. En ole saanut … ainoastaan kirjeistään hänet tunnen…
Helmi. Kuinka hullua! Mutta … missä yhteydessä hän on … onko hän jossakin yhteydessä tuon "pianonvirittäjän" kanssa?
Hilja. Hänhän se "pianonvirittäjä" juuri on.
Helmi. Ai! — Mutta miten ihmeellä se on mahdollista?
Hilja. Kirjevaihtomme jatkuessa hän alkoi ehdotella, että hän saisi tavata minua persoonallisesti. Toivoi minun joko käyvän kaupungissa, jossa tapauksessa hän lähettäisi teatteripiletin "tietylle paikalle" — tai että voisin keksiä jonkin syyn, joka antaisi hänelle aihetta käydä kotonamme. Rohkasin vihdoin itseni ja lupasin hänen tulla tänne "pianonvirittäjänä". Ajattelin, että hänen pianon kanssa puuhaillessaan minulla on tilaisuus ottaa hänestä selkoa. Ja jos hän ei ole hieno ja miellyttävä — saa hän mennä menojaan.
Helmi. Oletko sinä ilmottanut hänelle oikean nimesi?
Hilja. En kuin talomme nimen vaan — sitte, kun lupasin hänen tulla.
Helmi. Mutta — sain äsken sen käsityksen, että hän on kirjottanut isällesi, ettetkä sinä tiennyt hänen tulevan tänään?
Hilja. Niin, ajatteles miten harmittavaa! Hän kirjottaa isälle, josta minulla ei ole aavistustakaan, eikä anna pienintäkään vihiä tulostaan minulle! Hän kai luulee…