Ja nyt! Nyt kohtasin heidät lähimmässä kadunkulmassa. He tirkistelivät nytkin tarkasti minua. Ja ohitse päästyäni kuulin toisen virkahtavan toiselle:
— Se se on.
Ajattelin vaatimattomasti, että hän tarkoitti sanoa: "Se se vain on." Mutta sittenkin tunsin vilunväreet selkäpiissäni. Sanat tarkoittivat ilmeisesti minua, ja tällainen kärkkyminen muistutti aivan liiaksi edesmenneiden sortovuosien santarmivaanintaa.
Kiirehdin askeleitani ja pujahdin portista taloon. Väännettyäni sähkönappulaa istahdin kirjoituspöytäni ääreen. Edessäni oli avoinna saksalaisen Hugo Münsterbergin merkillinen kirja "Die Psychotechnik", mutta ajatukseni eivät kiintyneet siihen. En voinut syventyä teknillisen aikakautemme uusimpaan filosofiaan, jonka kannalta sielunelämäkin on pelkkää tekniikkaa. Mielessäni kummittelivat äsken näkemäni salaperäiset vaaniskelijat, ja mielikuvitukseni kokoili polttoaineksia virittääkseen soihdun, joka voisi edes etäisellä loimollaankaan valaista käsittämätöntä tilannetta.
Aikomukseni on kertoa merkilliset tositapaukset sellaisinaan, ja sen tähden olisi turhaa ryhtyä lavertelemaan kaikkia niitä kuvitelmia, joita mielessäni haudoin, ja juttelemaan niistä mieskohtaisista suhteistani, joista sain lähtökohdat otaksumiini. Moneen kertaan pudistin kaikki kuvitelmat mielestäni ja koetin syventyä kirjaani. Mutta ne palasivat yhä uusissa muodoissa ja toinen toistaan kiihdyttävämpinä. Niissä heittivät kuperkeikkaa Venäjän vallankumouksen suojelusosaston vainukoirat, nämä kansanvallan santarmit, ja punakaartilaiset syyntakeettomine päähänpistoineen kummittelivat sitäkin arveluttavampina. Näin silmieni edessä kaikki kauhunkuvat, joita sitten äskeisen suurlakon päivien lehdet ovat olleet täynnä. Ja minulla oli omat, joskin verrattain satunnaiset syyni, joiden nojalla tämän syyntakeettoman rosvojoukon asetin vaatimattoman persoonani yhteyteen.
Yhtäkkiä koputettiin ovelleni. Koputus oli niin navakka, että heräsin säikähtäen kaameista kuvitelmistani. En voinut tulijaa ajatellakaan sanomalehtipojaksi enkä liioin keneksikään niistä tyttölapsista, jotka ilokseni kävivät minua joskus häiritsemässä töissäni. Tulin ehdottomasti ajatelleeksi äskeisiä salaperäisiä miehiä kadulla.
Olin vähällä kysyä: "Kuka siellä?" Mutta samassa sellainen varovaisuuskin tuntui naurettavalta. Saattoihan se aivan hyvin olla posteljooni. Hän koputti aina yhtä virallisesti.
Menin ja avasin oven. Pimeästä eteisestä häämötti outo miesolento.
— Kädet ylös! hän huudahti luonnottoman kolealla äänellä.
Äänessä oli jotakin, mikä vaistomaisesti sai minut epäilemään käskyn vakavuutta. Tahtomattani kuitenkin tottelin. Samalla tähystin tuikeasti oviaukosta pimeään eteiseen.