Sieltä astui huoneeseeni mies lakki silmillä, puvusta päätellen ulkotyöläinen. Kovia kauluksia korvasi kääntökauluksinen villapaita, kuten vilahdukselta panin merkille.
Luonnollisesti minä kuitenkin ennen kaikkea tähystin hänen käsiinsä, oliko hänellä mitään asetta. Hän keksi sen.
— Jaha, sekö puuttuu! huudahti hän kaamealla rintaäänellään. Älä luule! Kyllä täällä on kättä pitempääkin.
Hän veti revolverin taskustaan ja nakkasi sen viereeni pöydälle, niin että kolahti.
Olin sieppaamaisillani sen käteeni. Mutta samassa tulin ajatelleeksi, että miehen käytös oli omituisen leikkisä. Joka tapauksessa minun oli vastattava hänen remseään jalomielisyyteensä vastaavalla tavalla. Annoin sen tähden revolverin olla paikoillaan pöydällä.
Tähystelin tarkemmin miehen verrattain siistiä takkia, sangen tyylikästä villapaidan kaulusta ja lättälakkia, jonka alta näkyivät tummat tukanlatvukset.
Miehen silmistä singahti yhtäkkiä vastaani kirpaiseva tuikahdus, veitikkamainen välähdys. Sellaisen pistävän katseen olin eläessäni nähnyt yhden ainoan miehen silmissä.
— Onko se…? aloitin iloisesti ymmällä.
Vastaukseksi hän sieppasi lakin päästään. Lakin mukana hän kouraisi käteensä tumman tukkansa.
— Kukapas minä olisin! hän vastasi kirpeästi nauraen.