Edessäni seisoi tosiaankin ystäväni Haukka, yksityisetsivä Väinö Haukka. Kulmat kiinteässä, mutta samalla ikään kuin leikkivässä rypyssä, hyväntuulisesti varjostaen hänen kirpaisevaa katsettaan. Kiinteä kaljuotsa ja tupsutukka takaraivolla pörröllään. Särmikäs, mutta sydämestä pursuva ivahymy terävillä huulilla, terävän leuan yllä. Nenä vain ei ollut Haukan. Sen harjalle oli kohonnut ylpeä kyhmy, niin ettei se ensinkään näyttänyt kärkkäältä pistämään nipukkaansa toisten asioihin. Olisipa hänellä ivahymyään säestämässä ollutkin oma kärkäs nenänsä, niin olisin hänet kaikista valepuvuista huolimatta tuntenut tuhansien joukostakin.
— No, terve mieheen! huudahdin iloisesti. — Istu ja ole kuin kotonasi! Ja, jotta tosiaankin tuntisit olevasi kotonasi, niin… ole hyvä ja pane palamaan…
Riemastuneena siitä, että minulla sattui olemaan hänen lempitupakkaansa, siirsin kirjoituspöytäni takareunalta sikarilaatikon hänen väärennetyn nenänsä alle.
— Mitä, bahara-batteja! hän huudahti mielissään. — Oletko sinäkin kehittynyt niin herkkusuuksi?
— Apinoimisesta alkaa kaikki sivistys, tunnustin ystävälleni kiinalaisella kohteliaisuudella.
Hän nauroi makeasti ja tuprutteli bahara-battiaan.
— Mutta asiasta toiseen, virkoin vakavampaan äänilajiin. — Miksi sinä tulit sillä tavoin?
— Kuuluuhan sellainen tehokas esiintyminen nykyään muotiin, hän vastasi viattomasti.
— Siitä olisi voinut olla vakaviakin seurauksia… olisin voinut saada vaikka halvauksen.
— Tahdoin koettaa, onko naamiointi riittävä. Enkä tiennyt sinua niin heikkohermoiseksi.