— Minulla saattaa olla hieman syytäkin, virkoin tarkoittavasti.
— Kuinka niin?
— Jaa, tiedätkös, että olen parina päivänä nähnyt outoja miehiä asuntoni edustalla vaaniskelemassa.
Ystäväni terävät huulet vetäytyivät vihellyssuppuun, jonka niin hyvin tunsin ennestään. Sellainen äänetön vihellys ilmestyi hänen huulilleen aina, milloin hänen vainuamansa enteet odottamatta toteutuivat.
— Sitä jo aavistinkin, hän virkkoi ikäänkuin itsekseen.
— Mitä tarkoitat?
— Sitäkös menet kaikelle maailmalle juttelemaan, että olet minun ystäväni! hän piikitteli.
— Siksikö he…?
— Siksi, aivan varmaan, väitti Haukka. — Mutta älä pane pahaksesi, jos väitän, etteivät he vaani sinua, vaan minua.
— Sinua? kummastelin.