— Oli muka… mutta ehkäpä kerron järjestyksessä? emäntä kysyi kahden vaiheilla.

— Niin, oikein. Parempi on kertoa järjestyksessä, Haukka kehotti mielissään vaimon ymmärtäväisyydestä.

Vaimo aloitti kertomuksensa:

— Lakkoviikolla istuin eräänä päivänä tuossa viereisessä huoneessa käsitöineni. Pikku tyttöni leikki lattialla senaattori Tokion pikku tytön kanssa, ja Maisu nukkui omassa huoneessaan valvottuaan järjestyskaartin kansliassa aamuyöhön. Yhtäkkiä soi ovikello tuimasti ja vaativasti. Minä menin avaamaan.

Portaat olivat täynnä kivääriniekkoja punakaartilaisia. Parilla etummaisella ei ollut kiväärejä, vaan revolverit sen sijaan ojossa. "Kädet ylös!" huusi johtaja. Eivät he sentään ampuneet, vaikken käsiäni nostanutkaan, Minä en ensinkään osannut hätääntyä, sillä olihan miehenikin parasta aikaa siellä jossakin heidän hommissaan. "Mitä kummaa te oikein haette?" kysyin ihmetellen. "Mitä muka haemme!" sanoi johtaja mahtavasti. "Niin", sanoin tyynesti. "Ikäänkuin ette mua tietäisi!" "Totisesti en ymmärrä muuta, kuin ihmetellä käytöstänne", sanoin. Enkä minä silloin tosiaankaan tiennyt edes sitä, että veljenpoikani oli kirjoittautunut suojeluskuntaan, jonka tarkoitus kuuluu olevan auttaa miliisiä järjestyksenpidossa pahempien mellastusten sattuessa. "Lahtareitanne etsimme!" karjaisi mies vihdoin tuimasti, ja niin he, koko sakki, saapastivat kuraisine jalkoineen sisään, että minulla oli sitten koko urakka mattojen puhdistamisessa. He nuuskivat ensin kaikki nurkat tässä huoneessa, tietysti löytämättä mitään. "Mitä tuolla on?" johtaja sitten kysyi viitaten huoneeseen, jossa lapset olivat. Olin näet sulkenut oven jälkeeni mennessäni vieraille avaamaan. "Mitäpähän siellä", sanoin. "Lapset leikkivät… pikku tyttöni… senaattori Tokion tyttären kanssa", lisäsin painokkaasti. Mutta ei heihin tehonnut sosialistisenaattorin nimikään. He saapastivat ovea kohden. "Ei sinne saa mennä", hätäilin. "Ei saa", sanoi johtaja raa'asti nauraen, "Ajatelkaa vähän", rukoilin. "Säikytätte lapset kuoliaiksi… ajatelkaa, senaattori Tokion pikku tytönkin!" "Ei kuulu teihin!" mies tokaisi. "Kenenkäs sitten? Tämä on minun kotini!" huudahdin kiivastuen. "Lahtarien pesä! Mitäs kätkette lahtareita!" mies sanoi kiristellen hampaitaan. Revolverit ojossa, kivääriniekat laumana takanaan, ne kaksi etummaista saapastivat ovelle, riuhtaisivat sen äkkiä auki ja… Minä lennähdin heidän edelleen ovensuuhun, suojelemaan lapsia. Mutta he heittivät minut syrjään kuin rievun… Ja revolverit sojossa he ryntäsivät… Lapset parahtivat itkuun… se kauhistunut, sydäntä viiltävä itkunparahdus soi iät kaiketi korvissani… ja pikku tyttöni sai kouristuskohtauksen… He näyttivät itsekin silloin hiukan häpeävän. He vetäytyivät takaisin ja menivät Maisun huoneen ovelle. "Mitä tuolla on?" kysyi johtaja. "Mitäkö?" vastasin. "Tyttäreni nukkuu, valvottuaan yönsä omassa kansliassanne." Silloin, se täytyy myöntää, he tulivat hämilleen. Mutta eivät he sitäkään uskoneet, vaikkeivät sentään sinne menneet revolverit sojossa. Johtaja raotti hiljaa ovea, ja nähtyään Maisun nukkuvan vuoteessaan, painoi oven kiinni jälleen.

— Siihen tarkastus päättyi. Veljenpoikani oli silloin poissa kotoa, mutta kaartilaiset olivat hänet vielä samana iltana vanginneet ylioppilastalolla ja ryvettelivät häntä pari viikkoa poliisikamarin komeroissa.

— Vieläkös mitä, palasi vaimo kertomukseensa, — että he olisivat pyytäneet anteeksi. Johtaja sentään oli siksi inhimillinen, että udeltuani, selitti pitkien kiertelyiden jälkeen, että joku akka oli muka yöllä nähnyt meille kannettavan eväskoria ja antanut ilmi, että tänne tuotiin ruokaa piiloutuneille lahtareille. Tämä se oli se heidän selityksensä. Arvasin heti, että Maisu oli yöllä palannut koreineen, jolla vei kotoa ruokaa lakkokansliaan itselleen ja tovereilleen. Olen kaikin tavoin koettanut saada selville, kuka akka aamuyöllä oli ollut näkemässä Maisun palaamista koreineen, mutta arvoitukseksi se on minulle jäänyt. Samoin kuin sekin, kuinka he yksistään sellaisen jutun nojalla olisivat tulleet sillä tavoin peuhaamaan.

— Kun isä tuli kotiin ja kuuli kaiken, suuttui hän niin kaartiinsa, että uhkasi heti lähteä ampumaan heidät kaikki. Mutta sitten hän valitsi Maisun uhrikseen. Ne miehet ovat nyt sellaisia, että he aina näkevät meidän hullutuksemme, eivätkä omiaan. Illalla, lähtiessään kaartilleen purkamaan sisuaan, kivahti hän lähtiessään Maisulle, että "sinä et saa enää astua kotoa askeltakaan koko lakkoaikana!" Kun Maisu ei ensinkään tahtonut totella, ja minäkin tein lähtöä tuttavaan perheeseen, sulki mieheni Maisun lukon taakse ja pisti avaimen taskuunsa. En ensinkään käsitä, kuinka hän saattoi Maisulle olla niin vihainen, sillä samoilla asioillahan he liikkuivat.

— Mutta ukko unohti puhelimen. Maisu oli soittanut lakkokansliaan ja sieltä oli tullut miehiä häntä kotiarestista pelastamaan. En ole niin tarkoin tiedustellut, kuinka he menettelivät, mutta kylästä palatessani olivat ovet lukossa, kuten tavallisesti. Maisu vain oli poissa. Hän ei näyttänyt meille silmiään pariin vuorokauteen. Houkuttelin miestäni, että hän etsisi sieltä tytön käsiinsä. Ja annas olla: he palasivatkin hyvinä ystävyksinä ja Maisu sai taasen tulla ja mennä omassa vapaudessaan. Kunnes sitten…

4. Luku.