— Se ero ei ole niin selvä…
— Eikö hänellekään? Täytyyhän toki sivistyneen, vieläpä esteettisesti sivistyneen nuoren naisen tunteen pakostakin nousta vastaan…
— Ei, päinvastoin, kun ottaa huomioon nuorison kilvoittelun siitä, kuka on punaisin, saattaa juuri rajattomin raakuus, kun se on eräänlaisen fanatismin läpitunkema, kietoa sokeimmin lumokehäänsä. Siinä on eräänlaista raikasta tuoreutta, raisua elinhehkua, mihin samalla sisältyy sokea, ehdoton vaativaisuus, kiihkeä pakkohenki, joka vaatii kaiken muun, pyhimmän, hienoimman ja kauneimmankin, uhraamaan joukkoitsekkyyden ja joukkosielun hetken riehahdusten alttarille…
— Pettämään oman isänsäkin! Haukka laukaisi lopulta.
Luhtanen murahti murheellisesti.
— En muuten tunne yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki on tässä tapauksessa tapahtunut, hän virkkoi väistäen.
— Sepä se, Haukka sanoi. — Tiedättekö, minä haluaisin päästä jäseneksi punakaartiin!
— Jäseneksi kaartiin! huudahti osastopäällikkö. — Oletteko jäsen edes puolueessakaan?
— En. Mutta voinhan liittyä.
— Ei käy päinsä. On täytynyt olla vähintään kaksi vuotta puolueen jäsenenä ennenkuin nykyään pääsee kaartiin.