— Kas, sitä tyttöä! hän huudahti puoleksi suuttuneena, puoleksi ihastuneena. Sitä tyttöä! On vaarallista saada hänet vastustajakseen! Hän on uskollinen kuolemaan saakka, kuten sanotaan.
— Uskollinen? kummasteli Haukka. — Tuntui tosiaan oudolta kuulla sellaisia sanoja miehen suusta, jonka oma tytär oli pettänyt.
— Niin liittolaisilleen. Aatetovereilleen. Aatteen puolesta… tyttären pitää nouseman isäänsä vastaan… vai kuinka sitä sanotaan.
— Aha, siltä kannalta! Haukka virkkoi. — Mutta minä en käsitä, kuinka sivistynyt, jalo ja älykäs tyttö voi niin sokeasti kiintyä moiseen rosvojoukkoon, että… Hän säästi isän sanoilta, jotka häneltä olivat pääsemäisillään.
— Se on jonkinlaista hypnotismia, suggestionia, lumousta, Luhtanen sanoi. — Tunnen sen omasta kokemuksestani. Olen ollut puolen ikääni mukana ja minun täytyy olla edelleen, sillä pelkään petturin, luopion nimeä.
— Mutta tyttärenne on nuori ja kasvanut toisessa, hienostuneemmassa ilmapiirissä, Haukka huomautti.
— Hän saattaa sen vuoksi kiintyä sitä sisäisemmin!
— Rosvoihin!
— Asia ei ole niin yksinkertainen, Luhtanen selitti. — Kaikki on tapahtunut asteittain, vähitellen. Hän aloitti sosialistisessa nuorisoseurassa. Nuoriso ottaa kaiken ihanteellisesti, yksinpä materialisminkin. Joukkoitsekkyys näyttää nuorisosta jalolta uhrautuvaisuudelta. Hän suli siellä joukkosieluun koko olemukseltaan, ja se tuli hänen elinilmakseen. Ja siellä käy palava kilvoittelu siitä, kuka on punaisin, jyrkin, hurjin. Siitä on sosialistinen nuoriso kilvoitellut pitkät ajat, saatikka sitten tämän viimeisen suurlakon huumauspäivinä.
— Mutta liehän toki ero ihanteellisen nuorison ja rosvojoukon välillä?