Haukka palasi luokseni sangen innostuneena uuteen virkauraansa. Samana iltana hänellä oli jo oleva ensimmäiset harjoitukset.

Hän oli soittanut matkustajakotiin, ja kohta sieltä tuotiin hänen tavaransa. Hän otti matkalaukustaan naamioimistarpeensa ja laittoi valenenänsä entistäänkin luonnollisempaan kuntoon.

5. Luku.

Haukka lähestyi taloa pamppailevin sydämin. Hän oli kuin mies, joka on pistämäisillään päänsä ampiaispesään.

Kaartilaiset olivat kokoontuneet suureen voimistelusaliin ja silmäilivät uteliaina "virkaatekevää" päällikköään. Haukka huomasi pian ilokseen, etteivät he olleet miehiä kummempia. Useimmat hymyilivät hänelle ystävällisesti ja kohteliaasti, ainoastaan muutamat murjottivat synkkinä ja epäluuloisina. Mutta se taisi olla heidän luontoaan, jolle he eivät mahtaneet mitään.

Haukka oli hautonut mielessään, että hänen oli käytettävä tilaisuutta hyväkseen, herättääkseen järjestyskaartissa, jonka hän käsitti pahimman epäjärjestyksen ahjoksi, harrastusta todelliseen eikä vain nimelliseen järjestykseen. Siinä mielessä hän oli miettinyt kokoon pienen alkajaispuheen. Nähdessään ympärillään ystävällisiä kasvoja, hänestä tuntui nyt siltä, ettei hänen puheellaan ollut sellaista kaikupohjaa, kuin hän oli luullut. Mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa jonkin sanasen.

— Jos käydään taisteluun, hän aloitti, — sortovaltaa vastaan… todellista eikä vain kuviteltua sortovaltaa vastaan… vaaditaan silloin, kuten kaikessa taistelussa, ehdotonta järjestystä ja kuria… kylmäveristä järjestystä… ja harjaantumista, eläytymistä järjestykseen ja kuriin…

Miehet näyttivät varustautuvan kuulemaan pitkää ja ikävää puhetta, toiset yrmeinä, toiset uteliaasti mulkoillen. Mutta Haukka tunsi takertuvansa sanoihin, ja huomasi, ettei hänestä ole puhujaksi, ja opetti lyhyeen:

— Riviin, mars!

Nousi raju hälinä, ja miehet olivat pikapäätä rivissä. Ja heidän iloisista ilmeistään Haukka päätteli, että hän oli juuri puheensa lyhyydellä saavuttanut parhaan menestyksen… Harjoitukset alkoivat. Miesten tehdessä sotatemppuja hänen komennuksensa mukaan, Haukka silmäili etsivästi pitkin rivejä. Hän näki heti, ettei hänen vastapeluriaan ollut heidän joukossaan. Sitä vastoin kiintyi hänen huomionsa erääseen synkkään, rokonarpiseen mieheen. Tämän silmistä hehkui sellaista epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, että Haukka tunsi hänen katseensa aivan polttavan sieluaan, eikä kuitenkaan voinut olla yhä uudestaan luomatta katsettaan häneen.