Myöhään illalla palasi Haukka harjoituksista varsin huonoin toivein erikoistehtäväänsä nähden. Yhden ilahduttavan yleisen havainnon hän kertoi kuitenkin tehneensä. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että punakaartilaiset yleensä "veljeilevät" venäläisen sotaväen kanssa. Mutta hän oli harjoitusten väliajoilla kuullut miesten juttelevan tavaristsheista varsin arvostelevasti, ivallisesti ja jopa katkerastikin. Puoluejohtajien hetkelliset liittoutumiset eivät voineet kansansielusta juurittaa vuosisatojen kuluessa juurtuneita tunteita.
Harjoitusten lopuksi oli laulettu venäläisten "Barrikaadi-marssi". Laulussa kuuluivat muutamat sanat: "Ei meitä tykit pelota, ei niiden raa'at joukotkaan". Useat kaartilaiset lauloivat viime sanat: "ei ryssän raa'at joukotkaan" — ja saivat osakseen varsin yleistä, iloista suosiota. Kansallistunne oli pohjalla hereillä.
Seuraavana iltana ei Haukka malttanut olla hieman kokeilematta tähän suuntaan. Sopivassa tilaisuudessa eräällä väliajalla hän sanoi:
— Tällä meidän kaartillamme voisi olla suurikin merkitys, jos me ryhtyisimme… jos me selvästi ilmaisisimme tahtovamme, että Suomen tasavallan maaperä on puhdistettava venäläisistä sotajoukoista…
Haukka pani silloin ilokseen merkille, että sellainen ajatus herätti kaartilaisten parhaimmiston keskuudessa sydämellistä myötätuntoa. Mutta tummaverinen, rokonarpinen mies, jonka katse Haukkaa oli koko ajan rasittanut, murahti sitten synkästi:
— Porvarien politiikkaa!
Ja mikä ihmeellinen taikavoima sanalla "porvari" oli heidän sieluissaan! Useissa, sangen useissa silmissä näkyi epäluuloinen, vihamielinen välähdys. Oli ilmeisesti aivan turha enää sanoa sanaakaan siten leimattuun suuntaan, ja siten leimatun miehen oli turha enää puhua mitään. Haukka sanoi sillä hetkellä tunteneensa, että vaikka hän alkaisi pitää leimuavaa palopuhetta kapitalisteja ja itse pääpaholaisia, "lahtareita" vastaan, tulkittaisiin hänen puheensa provokationiksi.
Haukka kertoi palattuaan minulle, että hänestä tuntui vaikealta seuraavana iltana mennä enää koko harjoituksiin. Hän meni kuitenkin. Mutta sinä iltana hänen väliaikainen päällikkyytensä sai äkillisen, myrskyisen lopun.
Harjoitusten parhaillaan jatkuessa, aukeni voimistelusalin ovi raolleen, ja ovenraossa näyttäytyi… Niin, ovenraossa näyttäytyi Maisu Luhtanen, oikean osastopäällikön tytär, jonka Haukka oli nähnyt biljardisalongin eteisessä.
Rivistä lähti samassa synkkä, rokonarpinen mies ja meni tytön luo. Haukka näki, että tyttö antoi hänelle jotakin, pujahtaen sitten matkoihinsa. Se oli kirje, ja synkkä mies ryhtyi sitä kiireesti avaamaan.