Haukan oli tehtävä nopea päätös. Hänellä oli siinä vihdoinkin johtolanka käsissään, ja jos hän saisi tytön puhumaan, saattaisi olla samantekevää, kuinka hänelle kävisi kaikesta päättäen tuloksettomalla päällikköurallaan.
— Odottakaa vähän! hän huudahti kaartilaisille ja riensi tytön jälkeen.
Tarkoin tähystellen ympärilleen hän juoksi alas portaita, juoksi pihalle ja portista kadulle. Mutta hän ei nähnyt tytöstä enää jälkeäkään. Hän juoksi kadunkulmaan. Mutta toisellakaan kadulla ei tyttöä näkynyt, ei, vaikka hän tähystelikin oikeaan ja vasempaan.
Haukalle jäi arvoitukseksi, mihin tyttö oli kadonnut. Mutta hän ei voinut asialle mitään. Ajatellen yhä tytön käsittämätöntä katoamista, hän palasi jatkamaan keskeytyneitä harjoituksia.
Pihalla ja portaissa tuli häntä vastaan kaartilaisia, jotka olivat lähteneet etsimään niin yhtäkkiä karannutta harjoitusmestariaan. Pelkkiä kummastuneita, vaanivia katseita tähdättiin häntä vastaan.
Enin osa kaartilaisista oli kuitenkin jäänyt voimistelusaliin. He seisoivat siellä tiiviissä rykelmässä. Ja synkkä, rokonarpinen mies puhui heille jotakin.
Kun Haukka palasi voimistelusaliin, syntyi siellä yhtäkkiä haudanhiljaisuus. Hitaasti ja äänettöminä miehet lähestyivät häntä. He ympäröivät hänet pian joka puolelta.
— Urkkija! murahti vihdoin rokonarpinen mies synkästi.
Haukka ei saanut koskaan tietoonsa, mitä tytön tuoma kirje oli sisältänyt. Hän kuitenkin oli varma, ettei se voinut sisältää mitään hänestä, vaan miehen kiihottunut mielikuvitus teki johtopäätöksensä hänen kummallisesta käytöksestään. Rokonarpista miestä alkoivat säestää huudahdukset useista suista:
— Provokaattori!