— Vankilaan… vankilaan… vankilaan! kuului tuokion yhtenä ainoana sorinana.
— Toisten lahtarien luo!
— Pimeään selliin! huusi muuan, joka oli tutustunut Katajanokan elämään lähemmin.
— Niin, pimeään putkaan! säesti toinen.
Sitä menoa jatkui pitkän aikaa, ja miesjoukko vyyhteili yhtenä kimppuna Haukan ympärillä. Kukaan ei kuitenkaan käynyt käsiksi. Kaikki tuijottivat vain häneen läähättäen ja kiiluvin silmin.
— Toverit! kajahti yhtäkkiä voimakas ääni mieskihermän reunalta.
Joukon miehekkäin oli siepannut jostakin tuolin ja tuonut sen miesjoukon reunalle. Hän nousi sille ja huusi jyrisevällä äänellä, Haukan odottaessa häneltä kuolemantuomiotaan:
— Vaietkaa, toverit!
Sorina taukosi heti.
— En tiedä, mikä hän on miehiään, huusi puhuja. — Mutta sen tiedän, että me olemme järjestyneitä, emmekä villejä metsäläisiä.