— Oletko sinä…
Vaikenin kahden vaiheilla. Elämällä on kahdet kasvot, romanttiset ja realistiset, enkä tiennyt, kumpiako poskipäitä hän katseli. Menneisyys on minusta aina romanttinen. Mutta kirjekyhäyksen vuoksi lopulta keskitin ajatukseni nykyisyyteen: laajoihin kuvauksiin "kotitarkastuksista", joita Nurmijärvellä oli tapahtunut muutama päivä sitten.
— Oletko sinä jälleen kiintynyt politiikkaan? kysyin.
— Tosiaankin! Suomen tasavallan sisäpolitiikkaan! Haukka nauroi kirpeästi. — Mutta minä en tarkoittanut politiikkaa, vaan estetiikkaa à la Tarkiainen.
— Aha, niitä Nurmijärven rosvoja, joista Aleksis Kivi sai aiheen
Jukolan veljeksiin.
— Niin, niitä. Mutta samalla… Olet oikeassa, poikani… näitä nykyisiä, punaisia rosvoja, jotka ryöstelevät Nurmijärvellä aivan kuin ne entisetkin.
Minuakin oli tämä yhtäläisyys huvittanut lukiessani Nurmijärven nykyisistä ryöstöistä. Olimme palanneet sivistyskehityksessä yli puolen vuosisataa taaksepäin, aikaan, jolloin Jukolan veljekset niin epäonnistuneesti yrittivät opetella lukemaan.
— Huomasitko, Haukka kysyi, — että lehdet mainitsivat "kotitarkastuksia" toimittamassa olleen osittain paikkakunnan, osittain Helsingin punakaartilaisia?
— Tietysti huomasin.
— Kolmattakymmentä Helsingin kaartilaista kivääreineen…