Hänen äänessään ja liikkeissään oli sellainen puoleksi välkähtävän kohtelias, puoleksi ottavan vauhdikas vivahdus, että Anni vilkaisi häneen kulmiensa alta herttaisesti hämillään.
Ette meillä ainakaan, virkahti Anu ynseän arastelevasti.
— Veljennekö? kysäisi kesti Annilta.
— Ei, virkkoi Anni nunnamaisen säveästi. — Muuten vain saman talon väkeä.
— Teillä on siis talo kumminkin, virkkoi kesti hiljemmin ja Annia lähennellen.
Lähellä oli seissut kauppasaksa Helye Kuter. Hän tuli kohteliaan mahdikkaasti selittämään kestille, että hän oli kyllä valmis majaa antamaan.
Kesti kiitti, mutta loi samassa katseensa Anniin jälleen. Katse oli niin ottava ja voitonvarma, ettei Anni tiennyt, mihin kääntäisi punastuvat kasvonsa.
Helye saksa selitti olevansa valmis lähtemään vieraansa mukaan, eikä kestin auttanut silloin muuta kuin lähteä. Mutta lähtiessään tarttui hän peukalollaan ja etusormellaan Annin pyöreään pikku leukaan ja toivotti pikaista näkemää.
Tämä ylimielinen lähenteleminen oli saanut Anun hytkähtämään, niinkuin tahtoisi hän nyrkillään muistuttaa muukalaista sopivista rajoista, mutta hän unehtui katsomaan Anniin. Tämän kasvoilla kuvastui lämmin hämmennys, puoleksi ihastunut, puoleksi tuskaisa, ja kestin mennessä Helye saksan rinnalla loi tyttö hänen jälkeensä katseen täynnä rusohohteista kaihoa.
Äänettöminä lähtivät Anu ja Anni kävelemään saksojen jälestä kohden kotiaan. Anni kulki allapäin, mutta hänen kaulankaarrutuksessaan ei ollut samaa pikku pyhimyksen keveyttä kuin ennen. Ja Anun mieli oli samean alakuloinen, tuntui kuin olisi näkymätön esirippu laskeutunut heidän välilleen.