Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhän sielun päivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa — nämä kotikielet hänelle riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen — mutta datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa vaiennut, minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.
Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen, päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella. Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.
Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla nimi: "Conradus Pictor", joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän säteissä. Itse oli hän sen maalannut; ristimänimensä jälkeen oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan papereista jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia jos ehti ja haluttiin.
Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään himmeän tunnehäivähdyksen, joka yhtäkkiä kohotti hänen tuiman totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta, jolloin vielä oli päiväpaistetta hänen elämässäänkin.
Hyväillen hiipaisi se tuulahdus rintaa, mutta samalla vihlaisi niin kipeästi. Ja ukon käkkyrä kiskaisi jälleen käsivartensa jäntevään koukkuun ja pyörähti portista talon pihaan.
Portissa oli hän vähällä törmätä sorjaan pariin, nuoreen mieheen ja neitoon, jotka iloisen huolettomina olivat tulossa kadulle.
— No, mihin nyt? ärähti vanhus.
— Vähän vilvoittelemaan vain, virkahti nuori mies.
— Kaikkiakin! Lähteä lerkehtimään parhaana työpäivänä! Tällainen kirkas sää, näkisi paljon paremmin kuin tulen valolla, mutta pian se menee läpi käsien. Ja ken tietää, vaikka jo tänään tulevat perniöläiset tiedustamaan jumalanäitiään markkinatiellään, ja siitä vielä paljas puu vastaan irvistää!
— Se on jo maalattu. Läksin vain vähän… että saisin sitä kirkkaamman hymyn huulille.