— Aina sinä siinä hymyinesi ja hämyinesi! murisi vanhus. — Ikäänkuin tässä eivät olisi aikoinaan muutkin saaneet hymyä pyhän äidin huulille, vanhaan totuttuun tapaan! Ja sinä, Anni, mihin sinäkin?
— Viikkomarkkinoita vähän katsomaan —
— Parasta, kun katselisit kuontaloitasi ja sukanneuleitasi! ärisi vanhus tuivertaessaan pihaan.
Nuori pari näki ukon katoavan matalasta ovesta matalaan rakennukseen, ja kadulle mennessään he kuulivat, kuinka hän äkäisesti tempasi auki puisen vetoluukun, joka oli kolmin kerroin suurempi kuin viereisissä tuvissa, saadakseen valoa työhuoneeseen. Ja samassa alkoi kuulua kolketta, sillä ukko oli tarrannut puuta veistämään.
Lieneekö nuorta miestä ja tyttöä hieman arveluttanut tätä aherrusta kuullessaan lähteä joutavanpäiten kävelylle, vai eivätkö lie olleet oikein selvillä retkensä suunnasta, ainakin he tuokioksi pysähtyivät ikäänkuin kahdenvaiheella.
Nuori Anu, Anund eli Hamundus, kuvanvuolija ja maalari hänkin, oli puettu samaan tapaan kuin Konradus vanhus, kauhtana vain oli vaaleamman harmaa. Hän oli solakkaa kasvua, melkoista pitempi mestariaan. Hänen melkein tyttömäisen sorjaan vartaloonsa oli uuras työ painanut vakavan jäykkyyden leiman, mutta sittenkin havaitsi hänessä jo ensi silmäyksellä jotakin uinailevan hentoa. Unelmoiva, iloisen unelmoiva oli katsekin silmissä, jotka vaalakan verevistä kasvoista suuntautuivat neitoon lämpimin, ihailevin ilmein.
Anni, Konradus mestarin tytär, oli isäänsä, pienehkö kasvultaan. Hän oli puettu väljään sinisenharmaaseen hihahameeseen, ja vyöllään oli hänellä edestäpäin suurella solella kiinnitetty vyöhyt, jonka alla hamonen keveästi poimeutui runsaille laskoksille ja kohosi poven kohdalta suipolle kuppulalle antaen hieman aavistaa siromuotoisen vartalon suloja. Helmojen alta pistivät esiin suippokärkiset lipokkaat ja vilahti hieman punajuovaista sukanvarttakin. Kaulakoristuksena oli ketjusta riippuva rintahely, korkeuttaan kaksinkerroin leveämpi hopeasydän, jonka keskellä oli aivan oikeasuhtainen sydämen kohokuva ja yläreunassa pystyssä suojeleva pyhä risti. Olkapäillä liehui valtoimenaan avaraliepeinen, tummanharmaa vaippa, jonka pakkasella saattoi kietoa melkein kaksinkerroin ympärilleen.
Hiljaa lähti pari kävelemään Napaturun puotien editse kirkkoa kohden, ja nuori mies heitti tuontuostakin salavihkaan ihailevan katseen tyttöön. Kuinka säisyllä kainoudella hän notkutteli nuorta niskaansa, kaarrutti kaunista kaulaansa siveään etukumaraan! Miten viehkeiltä näin syrjästä katsoen näyttivät nuorekkaat, kukoistavat kasvot! Otsa pyöristyi sirona punasamettisen sappelin alta, ja tummahko tukka liehui takana vapaana sappelin punaisten nauhanpäiden keralla. Silmäluomet lummailivat sulavasti tummanruskeilla teräsillä, joilla oli niin kiehtova lämpö, vaikkei siitä tiennyt, oliko se heijastusta pyhän äidin lempeästä katseesta vai maallisten halujen kytöä. Somasti suippenivat rusoposket pyöreään pikku leukaan, ja suu punahuulineen näytti olevan luotu hymyilemään, mutta kun hän jo piskuisena oli jäänyt orvoksi äidistään, oli alituinen aherrus ja ominpäin emännöiminen tälle ruususuulle antanut mitä somistavimman toimekkuuden piirteen, joka väreili ujosta elonilon kaihosta.
Uteliain, janoisin katsein hän tähysteli puotien avoimia luukkuja, joiden edessä tungeskeli tukulta väkeä, enimmäkseen maalaisia näin viikottaisena toripäivänä. Nämä puodit olivat pystytetyt tuomiokirkon entisten sotaisten ulkovarustusten paikalle, ja niissä oli tarjolla hienoimpiakin tavaroita kirkkoa ympäröivän ylhäisimmän kaupunginosan varalta. Eipä sentähden ollut ihme, jos Annin silmät väkisinkin kääntyivät sinnepäin pälymään, ei ihme, vaikka hänen täytyi pysähtyäkin, kun huomasi muutamalla puotiluukulla parhaillaan levitettävän hienoa yperiläistä verkapakkaa.
Pääsivät he sentään puotien ohi Kirkkoturun kainaloon. Silloin Anni yhtäkkiä huudahti ihastuneena: