— Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka aulistellen.
— Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä. Mutta — mikä pulikka sillä on tuossa edessään?
— Missä?
— Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin kainaloon.
Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen hämmennyksiinsä.
— Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.
— Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten tuhmuuttaan. — Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!
Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja, joilla oli niin ihmeen elävä ja ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri tämä surunsävy ruusuhuulten säteilevälle hymylle antoi niin kotoisen keväthehkun, että se sattui saloukonkin sisimpään sydämeen.
Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti niin vanhan lautamiehen mielen, että hän päätti korjata äskeisen tuhmuutensa ja osoittaa hänkin olevansa asioista vähän perillä.
— Mille se nauraa? kysyi hän.